Amorphis täytti hengellään Helsingin jäähallin – mukana olivat Soilwork, Leprous ja The Ocean

Kuva: Pauliina Linna

Amorphiksen puolitoista vuotta kestänyt ”Queen Of Time” -albumisykli alkaa olla kalkkiviivoilla, ja Suomen osalta homma paketoitiin viime lauantaina Helsingin jäähallissa. Keikkauutisen pamahdettua eetteriin oli allekirjoittaneen ensireaktio, että ”nyt on bändin leirissä menestys humahtanut huppuun, ja kunnianhimo hipoo jo suuruudenhulluutta”. Bändi toki lunasti odotukset yhtenä viime kesän Tuska-festivaalin pääesiintyjänä, viime vuoden rykäisy Nordiksen black boxissa oli jättimenestys, ja tällä kertaa myötätuulta purjeisiin olisi puhaltamassa niinkin kovia nimiä kuin Soilwork, Leprous ja The Ocean, mutta silti. Olisiko Amorphiksen vetovoima tälläkään kattauksella niin vahva, että Helsingin jäähallin valloitus istumapaikkoja myöten olisi luonteva ja realistinen tavoite? Vastauksen saaminen tähän kysymykseen houkutteli allekirjoittaneen paikan päälle, ensiluokkaisen esiintyjälistan lisäksi.

Kuva: Pauliina Linna

Illan korkkasi puoli tuntia ovien avautumisen jälkeen saksalainen progemetallin jättiläinen The Ocean. Nimitys on osuva jo siksikin, että kyseinen yhtye on julkaissut seitsemän studioalbumia massiivisilla teemoilla kuten maapallon synty, valtamerien syvyydet ja uskontokritiikki. Musiikkinsa suureellisista aiheista huolimatta bändi oli liian pieni alkuillasta lähes tyhjyyttään kumisevan jäähallin lauteille. Vaikka solisti Loic Rossetti antoi kaikkensa eläytyen kappaleisiin jopa raivoisalla vimmalla, ja yhtye soitti valtameren raskaudella, vaikutti ryhmä silti jäähallin lavalla varsin orvolta ja eksyneeltä. Näin yhtyeen muutama vuosi sitten pienemmällä klubikeikalla, jolloin intensiteetti oli aivan toista luokkaa. Nyt yhtyeen osaksi ensimmäisenä lämppärinä jäi vain suorittaa osuutensa, ennen kuin se poistui vähin äänin taka-alalle. Kuriositeettina kuitenkin ainoa koko illan aikana huomaamani crowdsurfing-yritys tapahtui juuri The Oceanin aikana.

Norjalaisella Leprousilla ei sen sijaan ollut mitään vaikeuksia estradin täyttämisessä. Karismaattisen laulaja-kosketinsoittaja Einar Solbergin johdolla orkesteri näytti ja kuulosti olevansa jäähallin lavalla yhtä kotonaan kuin missä tahansa muuallakin. Yleisöäkin oli saapunut Leprousia varten paikalle huomattava määrä, ja se osoitti suosiotaan uskollisella nyrkinpuinnilla kera äänekkäiden aplodien. Kipakasti löylyä kiukaalle löi erityisesti kolmantena kappaleena soitettu ”From The Flame”. Kahdeksan biisin setistä puolet edusti yhtyeen tuoreinta ”Pitfalls”-albumia, jonka 11-minuuttinen päätösbiisi ”The Sky Is Red” toimi myös keikan loppuhuipennuksena. Vaikka arvostan Leprousin kykyä loihtia yhtä lailla iskevää kuin sopivan maalailevaa ja koukeroistakin progerockia, on Solbergin vaikeroiva ja korkealle kurottava laulutyyli toiminut itselleni luotaantyöntävänä elementtinä, eikä jäähallin keikka kääntänyt sen suhteen vielä päätäni. On kyse sitten tottumiskysymyksestä eli ei, niin toistaiseksi Leprous pysyy selvän välimatkan päässä oman musiikkimakuni terävimmästä kärjestä.

Kuva: Pauliina Linna

Leprousin loppurymistely vapautti allekirjoittaneen odottamaan ehkä illan mielenkiintoisinta keikkaa, josta vastasi Soilwork alkaen kello puoli yhdeksän. Tuo pitkän uran tehnyt ruotsalaispumppu julkaisi alkuvuodesta mitä erinomaisimman albumin nimeltään ”Verkligheten”, jonka tiimoilta yhtyettä ei ole maassamme vielä pääesiintyjäkeikalla nähty. Jäähallinkaan keikka ei ollut sellainen, mutta tunnin soittoaika antoi Soilworkille tyydyttävät puitteet tuoreimman albuminsa esittelyyn kera valittujen palojen yhtyeen menneisyydestä. Keikka ei missään nimessä ollut ”siitä vanhasta ja hyvästä Soilworkista” pitävän mieleen, sillä vuotta 2013 vanhempaa materiaalia kuultiin tasan yhden kappaleen verran, joka sekin oli vuoden 2005 albumin ”Stabbing The Drama” nimikkolaulu.

Tuoreempaan materiaaliin keskittyminen pakollisten uusimpien kappaleiden lisäksi ei ollut Soilworkilta mikään yllättävä veto, niin hienosti bändi on onnistunut luomaan nahkansa Peter Wichersin dramaattisen bändistä poistumisen jälkeen vuonna 2012. Yhtyeen pääasiallisena biisintekijänä profiloituneen Wichersin poistuminen yhtyeestä sytytti bändissä liekin todistaa pärjäävänsä ilman Wichersiakin, mistä syntynyt tupla-albumi ”The Living Infinite” saavutti tuon tavoitteen, ja vähän ylikin. Sitä seuranneiden pitkäsoittojen ”The Ride Majestic” ja ”Verkligheten” myötä kaksikko Björn Strid ja David Andersson ovat kehittyneet täysiverisiksi biisinikkareiksi. Loistavista kappaleista huolimatta jäähallin keikka jäi Soilworkilta rutiinisuoritukseksi, jonka aikana tunnelma niin bändin kuin yleisönkin keskuudessa jäi sinne kammotulle ihan kiva -alueelle. Strid vitsailikin, josko itsenäisyyspäivän juhlinnan krapula vielä painoi ihmisiä. Satunnaisten circle pittien muodossa saatiin kuitenkin valonpilkahduksiakin tunnelmaan. Musiikki on kuitenkin se, mikä ratkaisee, ja jos näitä länsinaapureita ei nähdä härmässä ”Verkligheten”-albumirundilla pääesiintyjinä, tyydyn kiitollisena siihen, mitä jäähallissa saatiin.

Kuva: Pauliina Linna

Jos jokin krapula tahi kohmelo vaivasikin yleisöä alkuillasta, löytyi siihen lääke kellonlyömällä 22.00, ja tuo lääke oli tietysti Amorphis. ”Queen Of Time” -albumirundin avauskappaleeksi vakiintunut ”The Bee” vastasi väkevästi toimittajan kysymykseen, kuuluuko bändi jäähallin lavalle.  Kysymys ei joutunut aivan naurunalaiseksi, sillä yläparvet ammottivat tyhjyyttään ja alalehtereilläkin oli paikkoja vapaana varsinkin sen takaosassa. Amorphiksen show lavasteineen, pyroineen ja ennen kaikkea huikeine biiseineen edusti kuitenkin hienosti mitat täyttävää areenaluokan tuotantoa. Suureelliset ulkomusiikilliset avut nostivat musiikin täysin uudelle tasolle, ja erityisen selvästi sen huomasi kappaleissa ”The Bee”, ”Bad Blood” ja ”Wrong Direction”. Alkukantaisempaa materiaalia edusti albumeilta ”Elegy” ja ”Tales From the Thousand Lakes” poimitut täsmäiskut, joiden aikana kuultiin Tomi Koivusaarenkin mullanmakuista laulutyöskentelyä. Energinen ja itsevarmuutta uhkunut Tomi Joutsen kantoi päävastuun lavashow’n ylläpitämisestä, mutta soittajatkin pääsivät parrasvaloihin (ja Joutsen ansaitulle hengähdystauolle) ”My Kanteleen” loppujammailun aikana. Vaikka yleisö oli permannolla silmämääräisesti katsottuna jakautunut puoliksi lavan edustalle ja puoliksi anniskelualueelle, eli  jokainen paikalle saapunut keikkaa lähes yhtä innostuneesti. Huudattamisen ja muun psyykkaamisen ohella Joutsen muisti kiitellä yleisöä vuolaasti, ja valottipa mies myös hieman ensi vuoden suunnitelmia. ”House Of Sleep” houkutteli yleisöstä odotetusti ne äänekkäimmät yhteislaulut, ja näin Amorphiksen napakka puolitoistatuntinen oli tullut päätökseensä.

Kuva: Pauliina Linna

”Queen Of Timen” julkaisusta on jo puolitoista vuotta, ja aika tuosta hetkestä tähän päivään on kulunut käsittämättömän nopeasti. Meneillään olevan Lähi-idän seikkailun jälkeen on yhtyeellä hihassaan enää yksi, alkuvuodesta tapahtuva Euroopan-rundi, jonka jälkeen ”Queen Of Timen” kiertueet on kierretty. Ensi vuonna yhtye aikoo juhlistaa kolmekymppisiään, minkä tiimoilta on jo sovittu muutamat festarikeikatkin. Niin raa’alta kuin se kuulostaakin, alkaa monien odotukset ja huomio tässä vaiheessa kääntyä jo seuraavaa albumia kohti. Massiivisen ”Queen Of Timen” jälkeen en kuitenkaan yhtään ihmettelisi, vaikka luovaa taukoa vaadittaisiin tällä kertaa tavanomaista enemmän. Amorphis on kuitenkin yksi niistä harvoista yhtyeistä, joiden seuraavaa askelta odottaa kerta toisensa jälkeen aina vain suuremmalla mielenkiinnolla.

Amorphis-settilista:

1. The Bee
2. Heart Of The Giant
3. Bad Blood
4. The Four Wise Ones
5. Into Hiding
6. Sampo
7. Wrong Direction
8. Daughter Of Hate
9. Against Widows
10. My Kantele
11. The Golden Elk
12. Pyres On The Coast
Encore:
13. Silver Bride
14. Black Winter Day
15. House Of Sleep

Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: Pauliina Linna

Kommentoi julkaisua