Anathema – A Sort of Homecoming

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 26.10.2015

Brittiläinen tunnelmallisen vaihtoehtorockin lähettiläs Anathema julkaisee lokakuun lopussa uransa viidennen live-tallenteen. Jos luulit, ettei pari vuotta sitten julkaistusta ”Universalista” voi enää parantaa, olet väärässä. Roomalaisen amfiteatterin sijaan tämä esiintyminen on kuvattu bändin kotikaupungissa Liverpool Cathedralissa, joka muuten on maailman viidenneksi suurin katedraali. Yhtye soitti maaliskuussa 2015 pitkin Britanniaa akustisia katedraalikeikkoja, ja tämän rupeaman kulminoituma käsillä oleva taltiointi on. Bändin laulaja–kitaristi Vincent Cavanagh vertaa keikkaa Ereborissa esiintymiseen, mikä lämmittää ainakin tämän fantasianörtin mieltä – ja kyllähän nämä puitteet melko eeppiset ovat.

Akustinen setti koostuu 15 kappaleesta, joiden joukkoon mahtuu lähinnä neljän uusimman albumin materiaalia, mutta myös muutama vanhempi biisi. Missasin Anatheman edelliset Suomen keikat, enkä ole päässyt uusimpia biisejä kuulemaan vielä livenä, joten tämä live-taltiointi tulee siinäkin mielessä hyvään saumaan. Biisien akustiset sovitukset hivelevät korvaa erittäin miellyttävästi, mutta joissakin kappaleissa käytetään mielestäni aivan liikaa taustanauhoja. ”Distant Satellitesin” kappaleista vaikuttavin veto on ehdottomasti ”Anathema”, jossa viulussa nähdään upea Anna Phoebe. Muuten erityisesti erottuivat hieman yllättävä valinta ”Electricity” Dannyn laulamana sekä äärimmäisen riisutussa muodossa herkästi soiva ”Dreaming Light”. Settilistassa ei ylipäänsä ole juurikaan valittamisen sijaa. Paitsi… Illan viimeinen biisi on taas kerran ”Fragile Dreams”. Niin paljon kuin jaksan itsekin edelleen innostua tästä ikivihreästä, bändi voisi ehkä yrittää keksiä jotakin muuta keikkojen lopetukseksi. Nyt säröjen ja revittelyjen puuttuessa biisi ei myöskään ala kunnolla missään vaiheessa, joten keikan lopetus jää hieman laimeaksi verrattuna muuten vahvaan esitykseen.

Suurimman osan ajasta lavalla nähdään trio Danny Cavanagh, Vincent Cavanagh & Lee Douglas. Heidän seurakseen osassa kappaleista liittyvät John Douglas (rummut) ja Jamie Cavanagh (basso) sekä sellisti David Wesling. Kuten jo mainittu, myös viulisti Anna Phoeben tulkintaa kuullaan yhden kappaleen verran. Mitä tulee tämän porukan live-esiintymiseen, on se miljööseen sopien tyylikästä ja arvokasta. Jähmeään pönötykseen ei kuitenkaan sorruta, vaan tunnelma on välitön ja lämmin, kuten Anatheman keikoilla aina. Esiintyjät ottavat kontaktia yleisöön, ja yleisö osoittaa suosiotaan riemukkaasti, vaikka kirjaimellisesti kirkonpenkissä istutaankin. Keikan loppupuolella Danny pyytää sammuttamaan tilasta valot ja yleisöä laittamaan puhelimiensa näytöt tulille, ja lopputulos näyttää aika pirun nätiltä. Tämä lieneekin ainoa järkevä tapa käyttää älypuhelimia keikoilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vincentin ja Leen äänet tuntuvat nousevan ja kantavan paremmin kuin koskaan, ja yhtyeen kauniit kappaleet pääsevät aivan uudella tavalla oikeuksiinsa valtavassa katedraalissa. Lee ei edelleenkään ole aivan luontevimman näköinen esiintyjä lavalla itseään edestakaisin heijatessaan, mutta nainen laulaa kuin enkeli, joten mitäpä pienistä. En itse asiassa enää osaa kuvitellakaan Anathemaa ilman Leetä ja hänen jumalaista ääntään. Dannyn tunnettu perfektionismi nostaa tälläkin keikalla päätään, kun hän mm. pyytää yleisöä lopettamaan taputtamisen ja hiljenemään hetkeksi, jotta saa rytmistä kiinni ”Fragile Dreamsin” alussa. Töykeyttä ei miehestä kuitenkaan välity, ja tapaus kuitataan hyväntahtoisella naureskelulla.

Ohjaajana toimii mm. Opethin, Katatonian ja Steven Wilsonin kanssa yhteistyötä tehnyt Lasse Hoile, joka ohjasi myös Anatheman edellisen live-julkaisun. Hänen käsittelyssään keikkataltioinneista syntyy konserttielokuvia, jotka ovat vahvoja emotionaalisia ja audiovisuaalisia elämyksiä. Lisämateriaalina DVD:llä ja bluraylla on vajaan vartin mittainen bändin itsensä kuvaama behind the scenes -dokumenttipätkä, joka ei tuo hirveästi lisäarvoa julkaisulle. Konserttielokuva itsessään kyllä riittääkin aivan hyvin, enkä kaipaile sen kylkeen mitään tekemällä tehtyjä ekstrahärpäkkeitä.

“A Sort of Homecoming” on äärimmäisen laadukas konserttielokuva, joka jatkaa ”Universalin” viitoittamaa tietä. Se on siis jokaisen Anathema-fanin ehdoton hankinta. Tunteikas setti syleilee kuulijaa samettisen pehmeästi ja valaa uskoa siihen, että maailmassa on vielä kauneutta jäljellä. Aivan ihanaa, että bändi päätti tallentaa kaikkien katseltavaksi ja kuunneltavaksi yhden näistä erityislaatuisista katedraaliesiintymisistään. Anatheman hienot kappaleet nousevat lentoon akustisina sovituksina, ja katedraalimiljöö antaa niiden soida vapaasti ja ilmavina.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen