Englantilainen vaihtoehto- ja tunnelmointirockin valtias Anathema julkaisee kesäkuun yhdeksäs päivä jo 11. albuminsa. Etukäteen ”The Optimistia” on mainostettu synkimpänä, haastavimpana ja myös odottamattomimpana Anathemana pitkään aikaan tai jopa ikinä, minkä kyllä allekirjoitan albumiin tutustumisen jälkeen ainakin kahden jälkimmäisen luonnehdinnan osalta.

”The Optimistin” lähtökohtana on vuonna 2001 julkaistun ”A Fine Day to Exit” -albumin kansikuva: mihin tämä kansikuvan autoilijatyyppi katosi? Uusi levy alkaa viimeisistä kyseisen hahmon tiedetyistä koordinaateista, jotka ovat esillä ”A Fine Day to Exitin” kannessa. Anathema johdattelee meitä tällä matkalla, mutta on kuulijan itsensä päätettävissä, minne oikeastaan päädytään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tunnustan: tämä tosiaan on äkkiseltään vaikeimmin lähestyttävää Anathemaa ehkä koskaan, ja aluksi olinkin aivan hukassa sen kanssa, mistä näkökulmasta tästä oikein saa kiinni. Mutta silti ensikuuntelusta asti oli selvää, että albumiin haluaa päästä sisälle. Yhtye on yksi parhaista tunnelmien rakentajista, joita tiedän, mikä ilmenee selkeästi myös tällä albumilla. Jos aluksi ”The Optimistista” ei meinannut jäädä mitään konkreettisempaa päähän, niin vahvat tunnelmat välittyivät siitä huolimatta heti. Albumi vaatii oikeanlaisen mielentilan ja myös syvällisempää paneutumista, mutta kyllä se avautuessaan sitten palkitseekin.

Tuottaja Tony Dooganin ehdotuksesta levy on nauhoitettu soittamalla livenä yhdessä bändinä studiossa, mitä Anathema ei ollut aikoihin tehnyt. Yhtyeen kitaristi-laulaja Vincent Cavanaghin mielestä tämä osoittautui hyväksi tekotavaksi, koska energiat virtaavat, kohtaavat ja myös kuuluvat soitossa aivan eri tavalla, kun ollaan ja musisoidaan yhdessä kasvokkain. Kappaleet kuulostavatkin soljuvan vaivattoman oloisesti, ja niistä välittyvä positiivinen energia on todella vahva.

”The Optimist” kuulostaa siis nimensä mukaisesti sangen optimistiselta ja positiiviselta. Se huokuu onnellista ja pehmeää hehkua, joka valtaa hiljalleen koko kehon. Tästä syystä en allekirjoitakaan sitä väittämää, että tämä olisi synkeintä Anathemaa pitkään aikaan, vaan pidän tätä hyvinkin valoisana albumina. Toisaalta sen yleisilmeessä on myös hieman odottavia ja mystisiäkin sävyjä. Paljon tietenkin riippuu myös kuuntelijasta ja hänen mielentilastaan, eli on tulkinnanvaraista, kokeeko albumin ahdistavana vai vapauttavana.

Musiikillisesti ”The Optimist” on enimmäkseen rauhallista – joskin ajoittain hyvin intensiivistä – leijailua, mutta on sillä pari vauhdikkaampaakin biisiä (”Leaving It Behind” ja ”Can’t Let Go”). Rakenteellisesti se on selkeästi tarinallinen kokonaisuus, mutta toisaalta ainakin aluksi vaikeasti hahmottuva, koska biisit eivät ole yksinkertaisimman muotin läpi puristettuja ja selkeärajaisia yksiköitä. Biisintekijöiden melodiantajua ei voi taas kuin ihailla, ja ihastusta herättävät myös Vincent Cavanaghin ja Lee Douglasin laulut, jotka elävät jälleen täysillä tunnelmien mukana.

”The Optimistia” on turha verrata mihinkään muuhun kuin Anatheman omaan aiempaan tuotantoon, koska yhtye tekee täysin omaa juttuaan. Kuten jo sanottu, uusin levy haastaa kuulijan eri tavalla kuin aiemmat, mutta kyllä se on silti edelleen tunnistettavasti Anathemaa: taidokkaasti kudottuja ja vahvoja tunnelmia hunnutettuina kuulailla melodioilla ja eteerisillä mies- ja naisvokaaleilla. Aluksi ”The Optimist” voi ihmetyttää, mutta sitten kun se avautuu ja ottaa valtaansa, siihen haluaa upota vain syvemmälle.

9½/10

Kappalelista:
1. 32.63N 117.14W
2. Leaving It Behind
3. Endless Ways
4. The Optimist
5. San Francisco
6. Springfield
7. Ghosts
8. Can’t Let Go
9. Close Your Eyes
10. Wildfires
11. Back to the Start

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Anatheman kotisivut
Anathema Facebookissa

Kirjoittanut: Anna-Leena Harinen