Anathema @ Pakkahuone, Tampere 8.11.2014

Anathema_Pakkahuone_081114-5Kävelen keikkapaikalle melkein levollisin mielin. Ehkä juuri tänä iltana ei tarvitse törmätä isänmaamme toivoihin, jotka haluavat ottaa miehestä mittaa vain siitä syystä, että jonkun päällä on vääränlainen bändipaita ärsyttävällä tekstillä varustettuna. Ulkona hiljalleen kasvavassa jonossa huokaisen ensimmäisen kerran helpotuksesta, kun huomaan ajautuneeni valveutuneiden musiikin kuuntelijoiden kanssa pitkään ja rönsyilevään keskusteluun Pakkahuoneen lähiviikkojen annista sekä monista musiikkiin liittyvistä asioista tavalla, joka on mahdollista vain silloin, kun samaan paikkaan osuu ryhmä aiheesta oikeasti välittäviä ihmisiä.

Sisälle päästyämme totean ennakkoaavistukseni osuvan nappiin. Edellä mainitut Saatanan lähettiläät loistavat poissaolollaan. Yleisö on ottanut alkoholia joko todella sivistyneesti tai on muuten vain tyylikkäästi tutkalla. Örveltäjät loistavat poissaolollaan, tämä on musiikin ystävien ja rakastuneiden ilta. Kukaan ei tuijottele epämiellyttävästi ja on sellainen tunne, että edes kerran saa olla kaikessa rauhassa oma omituinen itsensä. Ainoat tarkkailijat olemme siis minä, joku muu kirjoittaja, kuvaajat ja järjestyksenvalvojat. Tämä on erittäin piristävää ja jostain syystä surullisen harvinaista tänä päivänä.

Mothers_Cake_Pakkahuone_81114-2Illan aloittava itävaltalainen tulokas Mother’s Cake osoittautuu huikean positiiviseksi yllätykseksi. Pikainen tutustuminen debyyttialbumiin lupaili musiikkikokemusta, jonka päälle on kaadettu happoa. Kotona kuunneltuna touhu tuntui tosin turhan varovaiselta ja puolitiehen jäävältä, mutta keikalla kaikki loksahtaa kohdalleen. Alkutapailun ja vyörytyksen jälkeen puskista hiippailee kovin höyryisenä eteenpäin kulkeva juna, joka on täynnä silkkaa soittamisen riemua, energiaa, maalailevia kappaleita, jammailua ja Rock N’ Rollin riemujuhlaa. Nuoret kundit ovat oivaltaneet erämaan ja aavikon mystisyyden ja ovat selvästi matkustaneet mielissään syvälle luovuuden alkulähteille. Alkuun Mother’s Cake tuntuu ikään kuin tunnustelevan ja kokeilevan koneen tehoja. Vauhti kasvaa keikan loppua kohti ja jätkät löytävät sykkeen, josta ei ole haluja päästää irti. Huima trio antautuu musiikin vietäväksi ja minä olen silkkaa hymyä. Kitara, basso ja rummut, muuta ei tarvita. Trio on oikeiden tahojen ollessa asialla maailman toimivin bändimuoto.

Laulaja- kitaristi tuo hämmentävällä tavalla mieleen pitkätukkaisemman version nuoresta Tokelasta Melrosen keulilla. Varsinkin vauhtiin päästyään hän liikkuu arvaamattomin sykäyksin ympäri lavaa ja tuntuu kokeilevan lavan kestävyyttä. Odotan kovasti, että Yves Krismer villiintyisi täysin ja hajottaisi Pakkahuoneen lavan juuri niin kuin Tokela onnistui tekemään samassa paikassa kultaisella kasarikaudella. Keikka on kuitenkin liian lyhyt, jätkät ovat vasta lämmenneet hurjempaan menoon. Tätä maalailevaa, funkya ja raisua kamaa katselisi ja kokisi suurella nautinnolla vielä seuraavat kaksi tuntia, mutta ei voi mitään. Yleisö on sivistyneessä tilassaan turhan varovainen. Tällaisen musiikin soidessa kuuluisi tanssia, riisuutua alasti, naida, juopotella vaikka sitten hillitysti ja ottaa hurjia iskuja bongista. Pakkahuoneen olisi mahdollisuus siirtyä toiseen aikakauteen ja tilaan jäyhän todellisuuden sijaan, mutta hetki jää hyödyntämättä. Niin tai näin, olen varma, että Mother’s Cakesta kuullaan vielä ja aion olla paikalla, kun yhtye seuraavan kerran saapuu Suomeen.

Anathema_Pakkahuone_081114-14Tämä ilta on kuitenkin Anatheman omaisuutta, in the end. Yleisö odottaa aikuisikään ehtinyttä bändiä lavalle hillityllä tavalla kiihkeästi, ja valaistuksen pimentyessä olen häkeltynyt suosionosoituksien voimakkuudesta. Keikka on pakahduttavaa tunnetta täynnä oleva matka, joka osoittaa Anatheman olevan hypnoottisempi elävänä kuin studiotallenteilla. Alkuaikojen tyly materiaali loistaa poissaolollaan, eeppinen kauneus ottaa vallan. Ajoittain progressiivinen maalailu uhkaa käydä aavistuksen tylsäksi, mutta onneksi yhtye osaa juuri haukotuksen pyrkiessä esille lisätä sykettä peliin.

Kesällä julkaistun ja pettymykseksi osoittautuneen ”Distant Satellitesin” kappaleet ottavat elävässä tilanteessa ilahduttavasti tuulta alleen. Loistava edeltäjä ”Weather Systems” on ilahduttavan vahvasti edustettuna livesetissä. Ja toki noin kaksituntiseen keikkaan mahtuu paljon helmiä vuosien varrelta.

Anathema_Pakkahuone_081114-10Anatheman lavakemia pelaa kolmen keulakuvan yhteispelillä. Vincent Cavanaghilla on niukasti suurin vastuu lauluosuuksista ja hän ottaa tilan suvereenisti haltuunsa tapahtumien keskipisteessä. Hänen vieressään naiskauneuden edustaja Lee Douglas antaa hyvän vastuksen upealla lauluäänellään sekä luonnollisen eläväisellä lavapreesensillä. Yhtyeen pääasiallinen lauluntekijä Daniel Cavanagh (kitara, koskettimet) luottaa hillittyyn tyylikkyyteen, mutta hän on samalla yhtyeen jäsenistä se yksilö, joka nappaa yleisön mukaansa tekemättä yhtäkään turhaa liikettä.

Lavalta yleisön yli pyyhkäisevä aalto on niin suuri, että tässä unohtaa väkisinkin seuraavansa keikkaa alle 2000 henkeä vetävällä areenalla. Ympäristö menettää merkityksensä, olemme stadion rockin ytimessä. Huippuunsa viritetty tunnelmalataus vyöryy vastustamattomasti kohti loppua. Minun on vain pakko luovuttaa reilun kymmenen vuoden takaisen ”A Natural Disasterin” kohdalla muista aikataulullisista syistä. En siis tiedä, mitä herkkuja keikan loppukimara tarjoaa. Hieno ilta on tarjonnut kaksi erilaista näkemystä hypnoottisesta otteesta. Koska on tavallaan pakko pistää illan anti paremmuusjärjestykseen, totean, että Anathema on liikuttavuuteen asti ihana, mutta itse lähtisin mieluummin uudelleen matkalle Mother’s Caken siivittämänä. Vertailuasetelmasta huolimatta kumpikin yhtye osoittaa kaltaiselleni valittajalle, että tässäkin hetkessä tehdään hienoa musiikkia, jossa on sielu ja sydän mukana. Jään odottamaan Mother’s Caken pääsyä räjähdyspisteeseen.

Teksti: Miikka Tuovinen
Kuvat: Outi Puhakka

Kommentit