Angstibluesia ja särökitaroita – arviossa uusi ’68

Voi, Josh Scogin. Tämä metal- ja hardcore-musiikin tuotteliaimpiin taustahääräilijöihin lukeutuva mies on ehtinyt uransa aikana toimia parinkin kulttimainetta nauttivan projektin parissa. Norma Jeanin ”Bless the Martyr and Kiss the Child” -levyn jälkeen Scogin päätyi lähtemään bändistä ja perusti suhteellisen pienen mutta sitäkin aktiivisemman fanikunnan keränneen The Chariot -yhtyeen. Yhtye soitti viimeisen kiertueensa nelisen vuotta sitten, minkä jälkeen Scogin siirtyi suoraan ’68n pariin. ”Two Parts Viper” on tämän yhtyeen toinen pitkäsoitto kolme vuotta sitten julkaistun ”In Humor and Sadness” -debyytin jälkeen.

Alkuaikojen Norma Jean ja The Chariot kulkivat varsin vahvasti käsikynkässä kummankin yhtyeen soundin ollessa astetta kaoottisempaa materiaalia – kuvittele loppuaan tekevä The Dillinger Escape Plan sekoitettuna ”Remission”-ajan Mastodonin matalaan sludgekitarointiin. ’68 onkin varsin yllättävä soundiltaan, sillä bändin soundi on reilusti lähempänä Nirvanaa ja muita alternative rock -bändejä kuin aiemmin mainittuja, vaikka vaikutteita onkin Scoginin aiemmilta bändeiltä. Tätä korostaa myös bändin jäsenistö, sillä bändi koostuu vain Scoginista (laulu/kitara) ja rumpali Michael McClellanista, mikä tuo bändin musiikkiin omaa raakuuttaan vain tarvittavan ollessa läsnä.

Muutaman vuoden takainen ”In Humor and Sadness” oli vielä varsin kaoottinen kokoelma kappaleita, ja se oli lähinnä sekoitus toisistaan reilusti eroavia osoituksia Scoginin sisäisistä kriiseistä. Yksikään kappale tuolta levyltä ei ollut samantyylinen kuin toinen, mitä korosti kappaleiden numeroitu nimeäminen. Scogin ja McClellan ovat selvästi keskittäneet suuntaustaan, sillä ”Two Parts Viper” on kaikin puolin yhtenäisempi ja selvemmän linjauksen omaava levy.

Bändin ensimmäinen levy rakentui pääosin siten, että Scogin sävelsi kappaleet ja äänitti kitaraosuutensa, minkä jälkeen McClellan äänitti omat osuutensa koko homman päälle vähin harjoitteluin, mikä toi levyle omanlaisen katkonaisen livefiiliksen kaiken ollessa hyvin hiomatonta. Ensimmäinen huomioni bändin uudesta levystä onkin, että levy lienee sävelletty ja äänitetty enemmän yhteistyössä, sillä hirvittäviä katkonaisuuksia levyllä ei juuri ole. Mikäli esimerkkiä ensimmäiseltä levyltä kaipaat, suosittelen katsastamaan ”Track 6 t” -kappaleen ymmärtääksesi, mistä puhun. Levy on myös juuri hyvän pituinen, kymmenen kappaletta kestävät yhteensä noin 32 minuuttia.

Levy on myös huomattavasti melodisempi kuin sitä edeltävä, eikä ensimmäisen levyn ensimmäisen ”Track 1 R” -kappaleen kaltaisia punk-rypistyksiä juuri ole. Uskoisin joidenkin hieman pettyneen tähän, mutta mielestäni se vain nostaa tämän levyn vaikutusta, sillä on mukavaa kuulla Scoginin tekevän muutakin kuin ärjyvän täyttä kurkkua mikrofoniin joka käänteessä, sillä sitä materiaalia on jo olemassa levykaupalla. Tämän takia ensimmäisen levyn ”Track 7 n” onkin niin vaikuttava kappale: Scoginin melodisempi puoli ei ole ollut hirvittävän vahvasti esillä, joten kun se ulos viimein pilkistää, se toimii niin perkeleesti. Scoginin äänenkäyttö onkin ehdottomasti bändin (ja miehen muidenkin projektien) parhaita puolia, sillä mielestäni Scoginin ääni on yksi alan mielenkiintoisimpia, aidoimpia ja raa’impia. ”Two Parts Viper” nappaa sydämestä ja tunteista kiinni ja ravistaa niistä ulos viimeisetkin mehut. Etenkin levyn lopettava ”What More Can I Say” on jotain niin tunteellista, ettei sitä kuunnellessa voi olla ajautumatta pohtimaan omia tunteitaan ja murheitaan. Toki levyllä on myös ”Whether Terrified or Unafraid” ja ”This Life Is Old, New, Borrowed and Blue” -kappaleiden kaltaisia astetta menevämpiä kappaleita, mutta pääpaino on kuitenkin levyn melodisemmassa materiaalissa.

Bändin yleisesti riisutumman olemuksen myötä Scoginin äänen lisäksi bändin musiikissa suurempaan rooliin pääsevät hänen sanoituksensa. Miehen omia sisäisiä taisteluita käsittelevät sanoitukset ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja ”Two Parts Viper” sisältää muutamankin toinen toistaan mieleenpainuvamman lausahduksen, joista haluaisin eniten nostaa esille ”No Apologies” -kappaleen puolivälissä esiintyvän monologin, jonka kaltaista osiota kappaleessa en voisi kuvitella juuri kenenkään muun tekevän. Suosittelenkin kuuntelemaan levyn läpi keskittyen etenkin Scoginin lyriikoihin, sillä hän onnistuu välttämään turhan kliinisen tarinoinnin ja antaa sen sijaan kuuntelijalle jotain huomattavasti sisällökkäämpää. Levyn yleisesti melodisempi olemus korostaa tätä entisestään, eikä sen myötä voi plussapisteitä säästellä.

Valittamisen aiheita ei yksinkertaisesti tunnu olevan. Pintapuolin bändi saattaa kuulostaa hieman epätyypilliseltä Nirvana-kopiolta, mutta bändissä on muutakin. Ja mitä ikinä se onkaan, se on tuonut maailmaan yhden vuoden heittämällä parhaimmistoon kuuluvista levyistä.

9/10

Kappalelista:

  1. Eventually We All Win
  2. Whether Terrified or Unafraid
  3. Without Any Words (Only Crying and Laughter)
  4. This Life Is Old, New, Borrowed and Blue
  5. No Montage
  6. No Apologies
  7. The Workers Are Few
  8. Life Has Its Design
  9. Death Is a Lottery
  10. What More Can I Say

´68 Facebookissa

Kirjoittanut: Thomas Frankton

 

Kommentoi julkaisua