”Ankaruuden maksimointi” – juhla-arviossa Radiopuhelimien 30-vuotias ”Pian, Pian”
Oulun metakkarockin kiistaton kärkinimi Radiopuhelimet saavutti tietyn musiikillisen huipentumansa helmikuussa 1990 ilmestyneellä, järjestyksessään toisella albumillaan ”K.O.”. Kokonaisuudessa yhdistyivät kauttaaltaan laadukkaiden kappaleiden muodossa maaninen hardcore-pohjainen svengi, väkivaltaisen dynaaminen funk ja nerokkuutta hiponeet, piinaavat, inhorealistiset sanoitukset. Sitä seuraavalle albumille odotukset olivat luonnollisesti kovat, ja sitä myötä yhtye koetti luottotuottajansa Riku Mattilan kanssa yhteistuumin vääntää ankaruusnamiskaa entistä kaakkompaan. Siinä he onnistuivat vähintään kelvollisesti.
Ensialkuun yhtyeen tuli kuitenkin ratkaista basisti-probleema. Radiopuhelimien biisinteosta valtaosaksi vastanneen kitaristi Jarno Mällisen aisaparina erään kotimaisen rockin historian jämäkimmän kaksikon muodostanut Jukka Kangas oli soittanut bassoraidat ”K.O.”:lle. Erään Oulun yössä kesällä 1990 vietetyn baari-illan tuoksinnassa rumpali Jyrki Raatikainen tuli kysäisseeksi basistin virkaan paikallista kitaristia Eero Korhosta, koska yhdestäkään paikallisessa rokkareiden suosimassa anniskeluravintolassa notkuneesta basistista ei hänen mielestään ollut hoitamaan virkaa. Korhosen saatua basistin paikan jäi hän ensitöikseen auton alle. Vieläpä samana yönä. Lopputulema oli, että hänellä oli valtava avohaava jalassa ja solisluu kahdesta kohtaa poikki. Lasarettireissun jälkeen hän ehti kuitenkin tervehtyä muutamassa viikossa sen verran että pystyi kuitenkin soittamaan jo aiemmin bookatun, ensimmäisen keikkansa yhtyeen riveissä, vaikkakin käsi vielä viilakkeessa.
Mainos päättyy
Radiopuhelimien kolmas pitkäsoitto ”Pian, Pian” äänitettiin Oulun Pikisaaressa sijainneessa teollisuushallissa syyskuussa 1990. Mattila miksasi levyn myöhemmin marraskuussa 1990 Helsingin Equaliz-studioilla. Äänityspaikan luonnollisen karu hallikaiku toi albumin soundimaisemaan kolkkoutta ja tiettyä kylmää etäisyyden tunnetta verrattuna yhtyeen aiempien levytysten äänimaisemiin. Se julkaistiin maaliskuussa 1991 Sonet-levy-yhtiön alaisen, Riku Mattilan omistaman indie-levymerkki Spiritin kautta.
Ytimekkään kokonaisuuden vauhdilla ja vimmalla avaava ”Uusi Puritaani” iskee päin näköä hyvinvointivaltiossa ennen lama-aikaa koetun arkisen turhautuneisuuden kuvauksellaan. ”… En kestä itkijöitä, jotka ovat valmiita luovuttamaan…” Siinäpä kappaleesta irrotettu ohjenuora koko levyn tunnelmalle ja tekemisen meiningille.
Mainos päättyy
Raivokkaasti mutta tasapainoisesti takovasta singlebiisistä ”Nahkajeesus” on vuosikymmenten mittaan tullut yksi Radiopuhelimien ikivihreistä, keikoilla yleisön taholta eniten toivotuista kappaleista. Albumin piinaava nimibiisi, Raatikaisen pärisyttämän, junamaista ääntä mallintavan virvelirollin varassa etenevä ”Nyt” sekä nykivään rytistykseen pohjaavan ”Liekkileikit” tuovat molemmat eri tavoin mieleen Captain Beefheartin ja The Stoogesin muodostaman symbioosin. Jälkimmäisessä näistä on kuitenkin merkillepantavaa vokalisti J. A. Mäen kappaleen rakenteita erinomaisesti tukeva, Herran tuonaikaiselle ulosannille poikkeuksellisen notkeasti luikautettu laulumelodia.
Sielun Veljistä muistuttavia musiikiteatterimaisia elementtejä sisältävä ”En tiedä mikä se on, mutta se on saanut minut (valtaansa)” on ehkä Radiopuhelimien (epä-)musiikillisen ilmaisun peruspalikoista kasattu kappale, mutta yksinkertaisuudessaan onnistuneen sovitustyön ja Mäen ilmeikkäät tulkinnan ansiosta se jaksaa kantaa kevyesti loppuun asti. Albumin A-puolen loppupuolelta löytyvä tylsä filleri ”Vauhdin hurmaa” ja B-puolen sinällään tiukasti ja moniulotteisesti riffitelty ”Hautajaislaulu” ovat kokonaisuuden selkeimpiä notkahduksia. Jälkimmäisen toimivuutta haittaa eniten Mäen tankaten ja horjuen, puolittain off-beatiin tulkitsemat epälauluosuudet.
”Pian, Pian” -albumilta löytyy toisaalta myös muutama unohdettu helmi, jotka eivät mitä suuremmalla todennäköisyydellä nauttineet yhtyeen jäsenistön omaa suosiota: B-puoliskon hätkähdyttävä, Motörhead-vaihdetta hyödyntävä avausraita, albumin toisena 7″-singlenä julkaistu ”Joose Ryti tapettiin”, maanisesti hakkaava, painajaismaisen novellin tyyppisen lyyrisen kuvauksen sisältävä ”Pimeä juna”. Albumin päättää erinomaisesti toimiva kolmikko: kiihkeän keveällä, James Brownista muistuttavalla, ilomielisellä vyörytyksellä funkkaava ”Mitta on täysi”, niin ikään ”beefheartisti” klenkkaava, erittäin toimivista komponenteista kasattu väkivalta-jazz ”Tarkkailen kalojen elämää” ja kokonaisuuden ryhdikkään irtonaisella rock ’n roll-pyörityksellä sairaaseen päätökseen saattava ”Taas ja taas”.
Musiikillisesti ”Pian, Pian” on albumina kulmikkaampi ja enemmän yhdestä puusta veistetty kuin taajaan ylistetty edeltäjänsä. Myös kitaraosaston kuivakkasoundisuuden voi laskea albumin osalta jonkinlaiseksi kehitystarpeeksi. Nämä on kuitenkin pieniä yksityiskohtia, joihin ei ole syytä liiaksi takertua. ”Pian, Pian” -albumin kantavimpina elementteinä toimivat loppuviimein yksinkertaisia osasia yhdistelevät, onnistuneet sovitukset sekä hirtehiset, pieniä, makaabereita yksityiskohtia sisältävät, pilke silmäkulmassa laaditut tekstit, jotka parhaimmillaan edustavat Radiopuhelimien hurjimman aikakauden terävintä ja humoristisesti hersyvintä kärkeä.
Mainos päättyy
”Pian, Pian” -albumin myötä Radiopuhelimien varhainen, aggressiivisimman ilmaisun aikakausi oli tullut tiensä päähän. Pitkälti tämän seikan takia albumia on pidetty Radiopuhelimien mittavalla levytysuralla puolittaiseksi onnistumiseksi jääneenä teoksena. Näin 30 vuoden jälkeen kuunneltuna ”Pian, Pian” on kaikesta tästä huolimatta merkittävä, ajaton ja euforiaa tihkuva roiskaisu kotimaista, marginaalista melurockia, hardcore punkia ja rajummansorttista rytmimusiikkia sekoittavaa, tuoretta kansanperinnettä. Tämä kertoo ainoastaan omaa kieltään Radiopuhelimien itselleen kuin myös yhtyeen diggareiden sille asettamasta vaatimustason korkeudesta.
Vuonna 2012 Svart Records julkaisi uusiopainoksen ”Pian, Pian” -albumin jo aikoja sitten loppuunmyydystä vinyylipainoksesta.
Mainos päättyy