Ankaruutta tiettyyn pisteeseen asti – arviossa Rangerin ”Ylös raunioista / Risen From The Ruins”

Kotimaisen proto-thrashin uuden aallon kärkiryhmiin kuulunut Ranger katkaisee muutaman vuoden mittaiseksi venähtäneen hiljaiselonsa uudella albumillaan ”Ylös raunioista / Risen From The Ruins”. Duo-yksiköksi typistynyt Ranger on palannut neljännen albuminsa myötä takaisin perusasioiden pariin. Yhtyeen päämiesten, vokalisti-kitaristi-basisti Dimi Pontiacin ja rumpali Mikin uhkarohkea ratkaisu tehdä samasta albumista totutun englanninkielisen version lisäksi suomenkielinen versio soveltuu oivasti yhtyeen uuden tallin linjaan. Mukana albumilla on silti myös liuta erinäisiä vierailijoita yhtyeen luottopiiristä. Albumin julkaisijana toimii vuosien varrella kotimaista avantgarde-metallia tukkukaupalla julkaisemaan tottunut Ektro Records.

Metallisen kirskuvassa äänimaisemassa yhdistyvät niin speed metalin kipakkaakin kipakampi vauhti kuin keskilinjan NWOBHM-riffittely. Mitään heavy hittejä yhtye ei pyri edes hakemaan vaan tuuttaa antaumuksella brutaalia nykyajan kuvaa ja maailmantilannetta heijastelevaa, vastavoimaista, perinnetietoista ja maanläheistä metallia.

Vaikka yhtye vakuuttelee julkaisusaatteessaan, että levy-yhtiöasioihin ja studioihin kyllästymisen seurauksena ainoa keino oli palata kotitreeniksen luolaan tekemään hommaa puhtaalla DIY-meiningillä. Tiettyyn pisteeseen asti homma toimii vahvalla intensiteetillä. Biisit ovat hyviä, ja toimivat kauttaaltaan hyvinomassa hellyttävässä innokkuudessaan molemmilla kielillä.

Räjähdysalttiin paketin ongelmaksi koituu albumin miksaus, tai sen miksaamattomuus sekä asiaan liittyvä, lähinnä hälläväliä-meiningiltä tuoksahtava ”true”-estetiikka. Albumin rumpusoundit bassareita myöten ovat kauttaaltaan silkkaa kasarityylin tuhnua demolaatua, jotka eivät ole biisien välilläkään mitenkään yhtenäiset. Etenkin nopeimmissa riuskaisuissa tämä korostuu tarpeettoman riipivänä ja biisejä heikosti palvelevana soundina. Alataajuuksia ja kunnolla nivusiin napsahtavaa potkua ei tältä albumilta edes EQ:ta ylikorostamalla löydy. Kitarat miksattiin keskimääräisillä hevilevyillä tätä paremmin ja rouheammin jo vuonna 1980, ja biisien laulujen hallikaiut tekevät biisien sanoista aivan helvetillistä seurata.

Sinällään arvostettavassa alkukantaiseen meininkiin ja soundiin palaamisessa on puolensa. Niin halutessaan myös Rangerin miehistön olisi hyvä sisäistää, että saadakseen aikaan rujolla tavalla pirusti potkivaa ja toimivaa tavaraa, sitä tuotannon ’alkukantaisuus-namiskaa’ ei ole aina pakkoa ruuvata täysille, yhteentoista saakka.