Annala & Saikkonen akustisella keikalla Sellosalissa – tarinaa duona esiintymisestä

Suomalaisen metallikentän kestosuosikki Mokoma keskittyy keväällä uuden materiaalin työstämiseen, mutta tammikuinen viikonloppu tarjosi bändin fanien iloksi mahdollisuuden pieneen välifiilistelyyn. Marko Annala ja Tuomo Saikkonen toivat Espoon Sellosaliin akustisen shown, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan osoitti taiteilijoiden kyvyn viihdyttää kahden miehen kokoonpanolla ja pitää yleisön otteessaan huikean parinkymmenen biisin listan läpi.

Muusikkojen keikka vaatii varmasti kahdenkeskistä dynamiikkaa, ja sitä saatiinkin todistaa Sellosalissa. Vähemmänkin bändiä tunteva saattoi arvata, ettei kyseessä ole vasta toisensa tavannut kaksikko. Kitaran virittämiseen kuluneet ajoittain hiljaisetkaan hetket eivät tuntuneet yleisössä istuessa kiusallisilta, vaikka lavalla sellaisesta vitsailtiinkin. Vitsiä heitettiin muutenkin, ja vaikka salissa oli ajoittain biisien välissä jopa kuumottavan hiljaista, vaikutti tunnelma kuitenkin rennolta.

Settilista oli tosiaan pitkä, ja väliaikoineen noin parituntiseen keikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Tarjolla oli mehevä paketti, johon kuului sellaisia biisejä, joita Mokoma ei ole livenä juurikaan soitellut unohtamatta tietenkään klassikoita, joita on tässä vaiheessa Mokoman taivalta jo melkoinen määrä.

Ensimmäinen puoliaika alkoi tutuilla hiteillä kuten ”Hei hei heinäkuu”, ”Kuu saa valtansa auringolta” ja ”Sinne missä aamu sarastaa”. Alkupuoliskoon mahtui myös sellaisia liveharvinaisuuksia kuten ”Huomenhaamu” ja ”Silmäterä”. Olin Mokoman keikkoja jo aiemmin todistaneena valmis käsien heilutteluun ”Hei hei heinäkuun” kertosäkeessä, mutta konserttisalissa ei oltu sen suhteen kovin aloitteellisia. Toivoin Espoolta ehkä hieman enemmän.

Toisella puoliajalla mukaviin yllätyksiin kuului muun muassa ”Kuule minua”, joka tunnetaan ehkä paremmin Haloo Helsingin esittämänä. Kyseisen biisin on kuitenkin sanoittanut ja säveltänyt Marko Annala, ja kun se soitettiin muun setin seassa, kuulosti se myös aivan Mokomalta. Setin loppuun oli jätetty omat suosikkini: ”Uskalla elää” -kappale on soitettu aiemmin bändin akustisella keikalla ja pidin silloin kovasti kyseisestä versiosta. Siksi olikin kiva kuulla kappaleesta myös astetta riisutumpi versio, joka toimi myös mainiosti. Illan viimeisenä biisinä soitettiin ”Sydänjuuret”, joka on kaikista Mokoman akustisista versioista upeine sovituksineen ehdoton suosikkini.

Sellosali on konserttisali ja olen aiemmin todistanut siellä keikkoja, jotka eivät missään nimessä olisi kuuluneet istumapaikalliseen saliin. Sen sijaan akustiseen kahden miehen viihdeiltaan tila oli tunnelmallinen ja varsin sopiva, mikä ei kuitenkaan ollut sattumaa.

Tapasimme Annalan ja Saikkosen keikan yhteydessä ja kyselimme hieman fiiliksiä duona esiintymisestä ja kuluneen viikonlopun keikoista. Keskusteluissa tuli esiin myös venuevalinta.

Saikkonen: Ei me näitä sillä lailla tyrkytetä, eikä lähdetä pubikierroksille niin sanotusti. Tehdään harvat ja valitut, eli esimerkiksi kun tällainen hieno paikka kuin Sellosali haluaa meidät, niin sitten käydään.

Akustiset keikat toimivat myös harjoituksena keikkatauon aikana.

Annala: Tämä on hyvä, että pysyy tatsi keikkatauolla. Itse en kuitenkaan tee mitään muuta kuin taiteita elääkseni, niin tämä on siinä mielessä itselle myös tärkeää. Ettei pääse terä ruostumaan.

Miten tällainen kahdestaan esitettävä akustinen keikka vertautuu Mokoman perinteiseen keikkaan? Millainen kokemus se on?

Saikkonen: Hauras. Se on jännittävää, ja kyllä siellä on tosi alaston olo yksin säestää, kun Marko laulaa. Mutta on se myös palkitsevaa. High risk, high reward -tyyppinen homma. Dynamiikka on ihan erilaista kuin bändin kanssa esiintyessä. Tässä väkisin kuulee, jos toinen muuttaa intensiteettiä.

Sekä Annala että Saikkonen kertovat lavaesiintymisen olevan hyvin reaktiivista.

Annala: Yksi hieno juttu näissä on se reaktiivisuus herkissä biiseissä, se on ehkä sellainen taso, jota ei noissa muissa formaateissa pääse tekemään. Esimerkiksi ’Tahdon ihmeet takaisin’, jossa ihan pienillä asioilla ja volyymin vaihteluilla tehdään niitä asioita. Siinä on se, että viiden jätkän dynamiikkaa ja nyansseja on tosi vaikea aistia, metalliahan soitetaan aika lailla poljin pohjassa ja täysiä. Siinä ei tarvitse elää toisen soittajan biorytmissä. Mutta tässä pitää ja saa elää toisen biorytmissä, ja se on hienoa. Se on vähän kuin silloin joskus, kun aloitti soittamisen, kun treenikämpän riemussa tajusi oppivansa toistensa tapoja.

Annala ei kuitenkaan halua suoraan verrata akustista ja sähköistä keikkaa keskenään.

Annala: Pyrin tekemään hyviä elämyksiä ihmisille, ja se on minun hommaa. Onhan nämä toki ihan erilaisia laulaa, ja se on ihan hauskaa, pitää mielen virkeänä niin kuin joillakin esimerkiksi sudokujen tekeminen. Monia hyviä puolia tässä on, että on näitä erilaisia versioita tästä yhtyeestä ja näistä biiseistä.

Konserttisaliesiintymisessä on toki oma dynamiikkansa myös yleisön suhteen.

Annala: Konserttisalihommassa pitää odottaa keikan loppuun, että miten se meni. Hevikeikalla aina näkee, että jos pitti lähtee pyörimään, niin tietää, että jengi on messissä.

Käykö akustisilla keikoilla sitten samat fanit kuin perinteisillä Mokoma-keikoilla?

Annala: Joskus on raportoitu, että on sellaista yleisöä, joka käy kaikilla tietyn konserttisalin keikoilla, jotka ei niinkään ole bändin faneja. Sitten on niitä, jotka on lukenut minun kirjoja ja on sanonut, ettei pysty käymään katsomassa meitä sähköisesti. He tulevat sitten näille keikoille. He haluavat sen runouden, eivätkä halua kuulla, kun meikäläinen huutaa. En mie kyllä keksi edelleenkään kivempaa tekemistä kuin tämä musan tekeminen ja sen esittäminen.