Anthrax – For All Kings
1980-luvulla Anthraxilla oli selkeä oma tehtävänsä, missio. Yhtye kaivoi Joey Belladonnan avulla speed metallisesta kuoresta esille hard rockille sykkivän sydämensä ja seikkaili lyriikoissaan sarjakuvasankareiden sekä David Lynchin elokuvien maailmoissa. Flirttailu melodisemman raskaan rockin kanssa ja sarjakuvamaisuus viittasivat tietenkin 1970-luvun originaaliin KISSiin. Anthrax oli hauska, kantaaottava ja kasarikauden kankeita rajoja ennakkoluulottomasti rikkonut joukkue, joka julkaisi sekä omillaan että Public Enemyn kanssa metallin ja hip hopin hybridejä. Yhtyeen musiikilliset edesottamukset, pukeutuminen ja muu oheistoiminta löysivät aika pian joukon jäljittelijöitä, ja tänä päivänäkin Lost Societyn kaltaisista tuoreemmista yhtyeistä löytyy paljon sellaista, mikä on ammennettu Anthraxin nousukauden levyiltä ja videoilta. Hyvällä omallatunnolla voidaan lisäksi todeta Scott ”Not” Ianin, Charlie Benaten ja kumppaneiden antaneen riffien murjomisellaan ja rytmiratkaisuillaan alkupotkun groove metallin nousulle 1990-luvulla. Samoin tiettyjen nu metal-yhtyeiden kattaukset ovat jossain määrin velkaa New Yorkin menninkäisten tyylilajien yhdistelemiselle. Ja ei ole kaukaa haettua kaivaa esille sellaisia nimiä kuten Faith No More tai Rage Against The Machine. Nuo uraauurtaneet yhtyeet ohittivat nopeasti suosiossa yhden esikuvistaan.
Tätä taustaa vasten peilattuna on surullista todeta, että John Bushin aikakaudella Anthrax hukkasi itsensä täydellisesti muuttuen edelläkävijästä perässähiihtäjäksi, joka ennemmin haisteli varovaisesti trendejä kuin loi uusia. Toki “Sound Of White Noisen” aloittama neljän levyn sarja on yleisilmeeltään paremmin ajan hammasta kestävää metallimusiikkia kuin tummasävyiseen “Persistence Of Timeen” päättynyt klassisin sykli. Mutta samalla yhtyeestä tuli uskomattoman tylsä, raskassoutuinen ja hahmoton ilmestys, johon moni menetti pikkuhiljaa mielenkiintonsa. Näin tapahtui myös minun kohdalla.
Eikä Anthrax tunnu pääsevän takaisin korkeimmalle huipulle, vaikka kaikki edellytykset tason radikaaliin nousemiseen olisivat olemassa. Vastoinkäymisien takia viivästynyt ja lopulta Joeyn paluulevyksi muodostunut ”Worship Music” ei täyttänyt odotuksia. Vastustamaton perseelle potkiva voima, joka sai aikoinaan jengin moshaamaan peilin edessä tai jopa sukeltamaan olohuoneen pöydältä pää edellä lattiaan, oli kadonnut johonkin pitkän synnytysprosessin aikana. Kappalemateriaali oli sekin laimeaa. Ainoastaan ”In The End” sai kulmakarvat kohoamaan positiivisella tavalla. Ja tuokin esimerkki oli kuin revitty suoraan Faith No Moren ohjelmistosta.
Mainos päättyy
”For All Kingsin” nähdessä pian päivänvalon ongelmat jatkuvat, joskin hieman muotoaan muuttaneina. Ankarampi osasto kuulostaa väkinäiseltä. Ihan kuin yhtyeen veteraanit kiroaisivat omissa mielissään, että voi perkele kun tuli aikoinaan valittua näin rasittava tapa ilmaista itseään. Tyrät rytkyvät, mutta pakko on sahata näitä iänikuisia kulmikkaita riffejä ja piestä rumpuja henkensä hädässä. Miksi emme muuttaneet aikoinaan tyyliä Joeyn toivomaan kevyempään ja entistä melodisempaan suuntaan sekä annoimme hänelle kaiken lisäksi mononkuvan perseeseen? Nyt tästä kurimuksesta ja ahtaasta karsinasta ei pääse enää eroon. Tätä kansa vaatii ja tätä meidän on heille annettava. Tällaisia tuntuvat ukot ajattelleen studiosessioiden yhteydessä.
On sääli, että yhtye ei vie silloin tällöin esille puskevaa eeppisempää puolta rohkeammin eteenpäin. Pidempien kappaleiden ajoittainen rauhallisempi syke tuntuu aidommalta kuin näennäisesti rankka vääntö. Noina hetkinä melodiset koukut (jotka muuten ovat ikävän harvassa) nousevat paremmin esille.
Joeyn puhdas laulu toimii sekin paremmin silloin, kun tahti on hillitympi. Sinänsä lauluosuuksissa ei ole mitään valittamista, päinvastoin. Puhti ja vääntö ei vain ole entisellään. Tahdin kiihtyessä laulaja joutuu oman kapasiteettinsa ylärajoille ja sen kuulee. 1980-luvulla Belladonna kertoi pitävänsä kovasti pehmeämpää linjaa edustavista yhtyeistä kuten Journey, Foreigner tai Styx. Minä kuulisin mielelläni hänet laulamassa nyt vastaavaa materiaalia. Toimisi varmasti luontevammin kuin thrashin rytke.
Ikävää on myös hauskuuden ja huumorin uupuminen. Vanhan kuuntelijan kannalta on turhauttavaa, kun lähes kaikki kuulostaa hampaat irvessä väännettävältä pakonomaiselta suorittamiselta. Eikä Anthraxin 1990-luvun alussa suorittama kasvojen pesu ole ollut koskaan erityisen hyvin onnistunut. Heidän vakavampi ilmeensä ei ollut eikä ole yhtä vakuuttava tai omaperäinen kuin 1980-luvun ketterä, virnuileva ja ilkikurinen vastine aikalaistensa tarjoamalle synkälle ja apokalyptiselle pieksämiselle. Vuonna 2016 voidaan todeta, että ryppyotsaisuutta suosiva Anthrax on vain vanhakantainen thrash metal-reliikki muiden dinosauruksien joukossa, enkä löydä heidän olemassaololleen oikein mitään sen kummempaa perustetta. Siinähän soittelevat. Aika yhdentekeviä ovat.
Jos kappalemateriaali olisi hyvää tai loistavaa, tiettyjä puutteita voisi antaa anteeksi. Mutta kun tuollakin osastolla liikutaan vailla suurempaa inspiraatiota, en näe mitään syytä, miksi palaisin tämän kokonaisuuden pariin enää koskaan tämän arvion kirjoittamisen jälkeen. ”For All Kings” on väsynyt ja keskinkertainen tekele. Liian vähän, liian myöhään, ei voi mitään.
Testament ja Exodus ovat viimeisimpien näyttöjensä perusteella varsin ärhäkässä kunnossa. Slayerin tuoreimmalla kokopitkällä on hetkensä ja potku on tallella, vaikka aika kaukana ollaan parhaista päivistä. Megadeth julkaisi juuri parhaan levynsä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Metallica…no, tuosta yhtyeestä on vaikeaa sanoa tänä päivänä yhtään mitään. Mitäkö yritän sanoa? Sitä, että näiden vanhojen sotaratsujen keskinäisessä kisassa Anthrax vetää tällä hetkellä selvästi lyhyimmän korren. Mutta yhden asian suhteen kaikki viimeisessä kappaleessa mainitut yhtyeet (myös alussa esillä olleet KISS, Faith No More ja Public Enemy) ovat samalla viivalla. Kaikki ovat muuttuneet originaalien periaatteidensa vastakohdiksi. Entiset metalli- ja hip hop-kentän uudisraivaajat ovat nykyään kaavoihinsa kangistuneita, samojen vanhojen kuvioiden kelaajia. Se on yhtä kapinallista, vaarallista ja mielenkiintoista kuin märkä villasukka. Hei, oli kiva tutustua ja viettää hienoja hetkiä yhdessä, mutta en minä jaksa enää leikkiä teidän kanssa. Te olette nykyään ihan tylsiä. Kivaa oli silloin joskus, kiitos kaikesta ja moido.
4/10
Kappalelista:
1. You Gotta Believe
2. Monster At The End
3. For All Kings
4. Breathing Lightning
5. Suzerain
6. Evil Twin
7. Blood Eagle Wings
8. Defend Avenge
9. All Of Them Thieves
10. This Battle Chose Us
11. Zero Tolerance
Kirjoittanut: Miikka Tuovinen
Mainos päättyy