Antipopen kehityskaari jatkuu — Arviossa ”Doors of the Dead”

Parinkymmenen vuoden ikään ennättänyt Antipope on uransa aikana tutkiskellut metallin eri alagenrejä. Bändin hiljattain Moribund Recordsin kautta julkaistu, järjestyksessään seitsemäs studioalbumi ”Doors of the Dead” jatkaa tutkimusmatkaa sekoitellen elementtejä niin black metalista, progehevistä kuin myös perinteisestä heavy metalista pitäen pääpainon perinteisemmässä ilmaisussa.

”Doors of the Deadin” kahdeksan biisiä ja reilut 47 minuuttia sisältää nopeaa rumputulitusta, jonka päälle on rakenneltu biisistä riippuen eeppisiä black metal -melodioita synamattoineen tai tuplaliidejä, jotka luovat vahvoja mielleyhtymiä kasarihevin legendabändi Iron Maideniin. Ajoittain päähäni vyöryy assosiaatioita Helloweenin alkupään tuotannosta. Toki albumilla on myös paljon muuta, ja biisimateriaali on monisyistä ja kappaleet järkevästi rakennettuja.

Kitaristilaulaja Mikko Myllykangas on vokalistina eittämättä pätevä, ja laulusuoritukset albumille on hoidettu tyylipuhtaasti. Suurimmassa äänessä on raspinen matalampi puhdas laulu, mutta tarvittaessa irtoaa myös teatraalisempaa tulkintaa. ”A Ritual of Snake and Doven” kertsissä käydään kunnolla power metal -rekisterissä, ja levyn parhaimmistoon kuuluvan biisin kertosäe onkin melkoinen korvamato. Hitaampi ”Sacrifice” toimii hyvänä alustajana levyn päättävälle, liki kymmenminuuttiselle nimikkobiisi ”Doors of the Deadille”, joka nivoo albumin hyvin kasaan esitellen kaikkea sitä, mitä ”Doors of the Dead” tarjoaa kuulijalle.

”Doors of the Dead” operoi enemmän perinteisemmän hevin kentällä, ja siihen on tuotu mausteita extreme metalin eri kulmista. Kokonaisuus kantaa hyvin koko albumin läpi, mutta sävellyksiin kaipaisi vielä aavistuksen terävämpää kynää. Vahvimpina vetoina jäävät mieleen ”A Ritual of Snake and Dove” ja päätösbiisi ”Doors of the Dead”. Antipope on pitkän uransa aikana löytänyt oman soundinsa ja luonut albumin, jossa punainen lanka pysyy käsissä, ja jonka kuuntelisi mieluusti uudelleenkin.