”Antisankaritarinoita ja kansainvälistä omaehtoisuutta” – Haastattelussa Lapinpolthajat
Vuoden alkajaisiksi Kaaoszine haastatteli nykymuodossaan Helsinki–Tampere-akselilla operoivaa, rovaniemeläislähtöistä punk-yhtye Lapinpolthajia. Saimme tentattavaksi bändin alkuperäisjäsenen, rumpalin ja puuhamiehen Jukkelin, basisti Häsperin sekä laulaja-biisintekijä Tommon. Ensimainitun kaksikon tapasimme kasvotusten tammikuun 10. päivä Tampereen Klubin bäkkärillä ennen kauan odotettua Dischargen Suomen-kiertueen avauskeikkaa. Tommo puolestaan kertoili omat näkemyksensä asioista hetkeä myöhemmin sähköisten viestimien välityksellä. Lokakuussa ”IV – Lauluja Suomesta” -albuminsa Stupido Recordsin kautta julkaisseella nelikolla on ollut menon ja meiningin täyteinen vuosi. Muusikot ovat olleet tien päällä varsin monella suunnalla, joten näin vuoden vaihteen tienoilla oli erinomainen sauma kysellä yhtyeen kokemuksia ja kuulumisia.
Jukkeli ja Häsperi, tervetuloa Kaaoszinen haastikseen! Miten mennyt vuosi kului Lapinpolthajien osalta?
Häsperi ja Jukkeli: Kiitos!
Häsperi: Kiire! Levytimme keväällä neljännen levymme. Sitä ennen oli satunnaisemmin keikkoja. Levyn teon jälkeen soitimme alkusyksystä Japanin-kiertueen, jonka jälkeen on myös Suomessakin ollut aika paljon keikkaa. Yleensähän tehdään niin, että tehdään levy, minkä jälkeen kierretään, että saadaan myytyä levyä paremmin. Yhdellä levyllä kiertää vuoden, puolitoista, kaksi.
Jukkeli: Toivottavasti jossakin kohtaa tulee vähän taukoakin, mutta pusketaan nyt jonkin aikaa. Tavallaan oli parikin hommaa yhtä aikaa päällekkäin: Japanin-kiertue ja nämä Suomen bändikuviot. Ennen Japaniin lähtöä tehtiin muutama keikka Suomessa japanilaisen Ryuketsu Blizzard (流血ブリザード):n kanssa, ja yhdelle Kouvolan kimppakeikalle tuli mukaan vielä venäläinen Moscow Death Brigade omalta Suomen-rundiltaan. Sillä keikalla yhdistettiin kahdella eri kiertueella kiertäneet yhtyeet.
Palataan Japanin-rundiinne ja sen tapahtumiin hieman myöhemmin. Yhtye on alkujaan Rovaniemeltä. Millaisia Lapinpolthajien alkuajat olivat, millaista punkkarin elämä oli 1990-luvun Rovaniemellä?
Jukkeli: Joo, onhan yhtyeellä vähän omituinen historia, kun bändillä on matkan varrella muuttunut nimi, vaihtunut jäseniä ja kotipaikkakin. 1990-luvun loppupuolella perustettiin Tommon (Leppäniemi, laulaja, pääasiallinen biisintekijä) kanssa tämä bändi. Moguli eli Roku Recordsin Ville pyydettiin silloin mukaan bassoon. Ei me silloin soitettu kuin muutamia paikallisia keikkoja. Käytiin välillä pistokeikalla jossakin Monttubileissä Hyvinkäällä, mutta bändi oli silloin sellainen Rovaniemelle keskittynyt bändi. Aika äkkiä se sitten lopahti, kun Tommo ja minä muutettiin etelään… Itse muutin joskus vuonna 1999. Ja sitten siihen tuli vielä jotain… (muita vaikeuksia)… Kun ei siellä Rovaniemellä oikein pystynyt soittelemaan keikkoja. Se oli aikaa ennen Internetiä, tai Internet oli jo, mutta sitä ei silloin käytetty niin paljon kuin nykyään. Se oli punkkiskenessä muutenkin hiljaista aikaa, mikä vaikutti osaltaan… Eikä niitä keikkoja oikein saanut muualta. Siihen se sitten pitkälti hiipuikin. Sitten vuosien jälkeen perustettiin bändi uudelleen ikään kuin vahingossa.
Olihan punk Rovaniemellä harvinaista. Jos toinen yhtään saman näköinen edes joskus eksyi sinne, niin oltiin, että ”ohoh”. Olihan Rovaniemellä hyvä rokkibaari ja rokkiskene, mutta eihän punkkihommia ollut siellä nimeksikään. Ne piti sitten itse järjestää. Kerran vuodessa järjestettiin jotakin Tennari-rockia ja haalittiin parit bändit vähän etelämpää sinne soittamaan. Se oli silloin punk-mielessä vuoden ainut kohokohta. Oli kumminkin Greenhouse AC ja sellaisia, mutta ei sitten kumminkaan ollut juuri mitään räväkämmän HC-suuntauksen bändejä. Olihan Rovaniemellä joskus 80-luvulla Aivoproteesi. Nykyään Rovaniemellä on asiat vähän paremmin mutta pitää sanoa, että silloin 90-luvulla oli erittäin hiljaista. Rovaniemellä oli niin, että jos sinulla oli rummut, tai jos olit joskus koskenut rumpuihin, niin sinusta tehtiin bändin rumpali. Jos joku oli joskus koskenut kitaraan, niin hän oli sitten kitaristi. Jos joku ei osannut soittaa mitään, niin hänet otettiin sitten vaikka basistiksi… Normaalia pikkukylän bändimeininkiä.
Miten Lapinpolthajat tuli perustettua vahingossa uudelleen?
Mainos päättyy
Jukkeli: Tommon kanssa alettiin puhua, että olisi hyvä saada niitä Lapinpolthajat-biisejä äänitettyä johonkin edes itselle. Jotakin käppästä demoa oltiin silloin aikoinaan tehty, ja nekin kasetit olivat jo hävinneet johonkin. Ei ainakaan minulta enää löytynyt… Sitten sovittiin, että äänitetään ne biisit uudestaan. Ja Mogulikin tuli äänityksiin sitten paikalle, mutta hän ei ollut soittanut bassoa kymmeneen vuoteen, joten hänellä oli tatsi hukassa. Tommo soitteli niitä bassolinjojakin sisään. Eikä me edes muistettu, miten ne vanhat biisit menivät. Sitten sävellettiin uusia ja yhdisteltiin vanhoja. Taitaa olla kaksi tai kolme biisiä niitä vanhoja, ja jostakin biisistä otettiin melodia ja toisesta sanat ja yhdistettiin ne. Äänitettiin kahtena päivänä ja välissä kävin katsomassa Iron Maidenin Ratinassa. Äänittäjä Ocu vaati, että pitää äänittää joku biisi Maidenin ”koppoti-koppoti-kompilla” ja sellainen tehtiin sitten tokapäivänä ja huudettiin jotain paskaa päälle. Treeniks-studiolla sattui olemaan Höhnie Recordsin saksalainen levymoguli samaan aikaan käymässä ja hengaamassa, ja hän innostui siitä meidän musasta niin, että ilmoittautui halukkaaksi julkaisemaan. Sitten siitä tulikin yhtäkkiä EP. Sitten meidän piti pitää levyjulkkarikeikka. Se oli Puntalassa. Ville asui liian kaukana, että hän olisi päässyt treeneihin, niin kysyttiin Häsperi mukaan, kun hänellä oli punk-CV kunnossa. (Naurua)
Häsperi: Mikä vuosi se oli, kun Tommo ja Jukkeli pyysivät minua tuuraamaan basistina yhdellä keikalla Puntalassa, kun Moguli oli estynyt? (2009) Tarjosivat ilmaiset Puntala-liput. Niillä puheilla ja sillä reissulla sitä ollaan vieläkin (naurua). Soitin siihen aikaan Diskelmässä, Neuroottisissa pelimanneissa ja Kohu-63:ssa.
Onko bändihommien onnistuminen ollut täällä etelämmässä jossain määrin sujuvampaa?
Jukkeli: Onhan se paljon helpompaa. On enemmän, mistä valita soittajatyyppejä.
Mainos päättyy
Häsperi: Minä olen alunperin kotoisin Hallin kylästä, Jämsästä. Muutaman tuhannen asukkaan taajamasta, joka on noussut sotilastukikohdan lähelle. Silloin aikanaan oli meidänkin kylässä rokkibändejä. Kun paikalliset bändit kävivät soittamassa Tampereella, paikallislehdet hehkuttivat, että ”bändillä on hommat isollaan”. Me oltiin samaan aikaan punkkareita, kierrettiin rundeilla pitkin Eurooppaa ja julkaistiin seiskatuumaisia levyjä. Kukaan ei noteerannut meidän tekemisiä miksikään. Punkkiskene on siinä mielessä hieno yhteisö, että siinä ei tarvitse pyrkiä mihinkään, koska käytössämme on jo kaikki tarvittavat omat jutut (verkostot, toimijat ja toimintakulttuuri). Ei tarvinnut pyrkiä EMI:lle, Sonylle tai Tavastialle. Toinen Vaihtoehto tekee jutun, Kämäset Levyt julkaisee levyn, ja sitten mennään Vastavirta-klubille tai jonnekin puu-Tammelan squattiin keikalle. Nuo tahot ovat kuitenkin osa maailmanlaajuista punkkareiden toimijaverkostoa, niin ei ole edes tarvetta muuhun.
Kuinka Lapinpolthajien biisit syntyvät?
Jukkeli: Tommo on tehnyt ne suurimmaksi osaksi, mutta he ovat viime aikoina Antin (Leppäniemi, kitaristi, Tommon veli, muun muassa Pää Kii, The Heartburns, Juice Normaali) kanssa rakennelleet niitä myös yhdessä, ja olen joskus tehnyt itsekin parit biisit. ”III”-levyä varten me treenattiin meillä kotona. Siellä oli Tommo, ja oliko siellä Anttikin? Kaikki taisivat olla. Studiossa meininki on aina ollut hyvin spontaania, ja kaikki osallistuvat lopullisten biisien muodostamiseen.
Häsperi: Meillähän ei siis ole koskaan ollut treenikämppää. Tämä uusin levy syntyi niin, että ensin Tommo lähetti meille biisiaihiot tiedostoina tai riffeinä sähköpostilla treenattavaksi. Sitten varattiin studio. Treenattiin ehkä kaksi kertaa ennen äänityksiä. Sitten joitakin biisejä kokeiltiin vielä studiossa. Yleensä biisejä äänittäessäni soitan kappaleet läpi vasta tokaan kertaan. Itse en voi ottaa krediittiä mistään biisien kirjoittamiseen liittyvästä Lapinpolthajissa. Tommo tosiaan tekee biisit pitkälti kokonaan, ja minun roolini on soittaa bassolla sitä, mitä sanotaan ja hoilottaa joitakin taustoja niin pyydettäessä.
Mainos päättyy
Kuinka Lapinpolthajien musiikki ja biisien lyyriset teemat ovat jalostuneet vuosien varrella?
Tommo: Lapinpolthajien musiikkiin on vuosien varrella tullut mielestäni 77-punk- ja vanhan koulun perspotkurock-tyyppistä melodisuutta, ja sanoituksiin on tullut tosielämään pohjautuvia tarinoita. Nuoren miehen vitutus on vaihtunut aikuisen miehen ahdistukseen, ja se näkyy jonkin verran sanoituksissa, ehkä musiikissakin.
Häsperi: Kuulen ne lyriikat yleensä vasta studiossa. Mutta, totta puhuen, olen aina tykkännyt Tommon lyriikoista. Edelleenkin tulee välillä monesti kyynel linssiin niitä kuunnellessa. Ihan niistä ekankin levyn biiseistä. Tommolla on hyvä tatsi tehdä lyriikoita. Hänellä on ollut oikeastaan aina samantyyppisiä lyriikoita; hän katselee maailmanmenoa ikään kuin sivustakatsojan roolista. Kertoo siitä, mitä on nähnyt ympärillään tapahtuvan.
Jukkeli: Eivät ne teemat ole oikeastaan juurikaan muuttuneet. Voisi sanoa, että ne ovat suomalaisia sankaritarinoita lainausmerkeissä.
Häsperi: Antisankaritarinoita… (naurua)
Jukkeli: Siellä Tommo sauvakävelee menemään ja keksii sanoja samalla jossain metsässä…
Ai, sekö on Lapinpolthajien metodi biisien sanoittamiselle?
Jukkeli: Sitä pitää kysyä Tommolta itseltään (naurua). Minusta tuntuu, että Tommo tekee biisejä ja varsinkin miettii sanoituksia koko ajan tiiviisti omassa päässään. Siksi hän on jollakin kiertueellakin välillä niin pihalla, ettei välillä tiedä, missä kaupungissa mennään.
Häsperi: Tommon bändihän tämä on. Tommo vie tätä eteenpäin; on taiteellinen vastaava, joka puskee hommaa eteenpäin. Jukkeli on sitten meidän bändin käytännön mies. Antti ja minä vain pyöritään mukana show-miehinä.
Jukkeli: Antti on viime aikoina soittanut niin paljon muissakin bändeissä, että hänestä on hiljalleen tullut tuollainen ammattimuusikko… Kova soittajahan Antti on aina ollut ja ottanut soittohommat tosissaan…
Palataan nyt siihen syksyiseen Japanin-kiertueeseen. Teitte siis lokakuussa kolme viikkoa kestäneen 16 keikan kiertueen Japanissa. Soititte muun muassa Aasian suurimmilla punkfestareilla Kappunkissa. Jouduitte myös hirmumyrsky Hagibiksen kouriin Tokiossa. Kertokaapa hieman näistä ja muista kyseisen turneen tapahtumista.
Jukkeli: Vähän hankala sanoa, mistä koko kiertueen järjestely lähti varsinaisesti liikkeelle. Minulla on melko paljon kontakteja Japaniin. Olen pyörinyt siellä ja järkännyt vuosien varrella useita japanilaisten kavereitten bändejä Suomeen ja vastaavasti täältä jeesannut bändejä (Terveet Kädet, Kohu-63) sinne. Olin käynyt jo pari kertaa aiemmin Kappunkissa yleisön edustajana ja diggaillut menosta. Viime vuonna kysyin sitten järjestäjiltä, että ”mitenkä että käviskö, että meidän bändi tulisi tänne soittamaan”. He sanoivat, että ”jos järkkäätte Japanin-kiertueen siihen kylkeen, niin voisihan se onnistuakin”. Sitten sähköpostitse kyselin asiaa myöhemmin palattuani takaisin Suomeen. Siinä meni tietysti oma aikansa, mutta lopulta sieltä tuli yhtäkkiä vastaus: ”Joo, onnistuu festarikeikka, mutta teidän täytyy löytää joku japanilaismoguli bookkaamaan apuna varsinainen rundi siihen festarikeikan ympärille”. Laitoin sitten jätkille viestiä, että tällaista meille nyt tarjottaisiin ja päätettiin, että lähdetään. Sitten ajattelin, että voisin itse koettaa järkätä sinne festarikeikan lisäksi omien Japanin-kontaktieni kautta muutaman keikan. Loppujen lopuksi siitä tulikin massiivinen 16 keikan Japanin-kiertue.
Häsperi: Eihän sellaista rundia ole, jumalauta, mikään täältäpäin tullut bändi tehnyt Japanissa…
Miltä se kiertue tuntui? Vastasiko rundi odotuksia, oliko sillä erityisen erilaisia piirteitä?
Häsperi: Suurin piirtein vastasi ennakko-odotuksia. Jukkelin järjestämillä kiertueilla ollaan oltu ennenkin… Brasiliassakin oltiin vuonna 2014. Tehtiin noin 14 keikkaa. Istutaan pakettiautossa ja, vittu, vedetään. Joka päivä soitetaan jossakin helevetin perseessä. Niin kuin tuon kokoisilla punkkikiertueilla yleensäkin.
Jukkeli: Toisaalta se oli ihan samanlainen ja toisaalta täysin erilainen kokemus.
Häsperi: Niin, se on vain se eri kulttuuri. Japanissa on täysin erilainen tyyli liittyen esimerkiksi siihen, miten asiat hoidetaan. Keikat alkavat siellä kahdeksan aikaan illalla ja loppuvat kymmeneltä-yhdeltätoista. Sen jälkeen jäämme joko keikkapaikalle tai menemme muualle, jossa keikan järjestäjä pitää kanpai-tilaisuuden, jossa illan isäntä pitää puheen, ja muut kuuntelevat hiljaa. Jukka antoi meille etukäteen hyvät ohjeet: Kun sieltä annetaan pönöt kouraan, niin kukaan ei ota huikkaa ennen kuin puhe on ohi. Sitten siellä oli pöytä täynnä ruokaa, ja kukaan ei ota siitä ennen kuin joku tulee tarjoamaan. Sitten kavereiden tuoppeihin kaadetaan juomia (kohteliaana ja toverillisena eleenä). Nuorempi vanhemmalle. Sellaisia pieniä käyttäytymiskoodeja, joita ei etukäteen osannut edes ajatella olevan olemassa. Suomessa ne voisivat olla verrattavissa todella hyviin käytöstapoihin, mutta japanilaisessa kulttuurissa ne ovat vain niin ihmisten selkärankaan iskostuneita käytäntöjä, että siellä asiat tehdään aina niin.
Jukkeli: Muistan, kun Hakodatesta lähtiessämme, toisen keikkamme jälkeen, edellisen illan keikkaseurueemme saattoi meidät Hokkaidon saarelta pääsaari Honshuun lähtevälle laivalle aamulla puoli seitsemältä ja toi sylilliset lahjoja tullessaan. Sen jälkeen Häsperi tuli sanomaan, ettei ole ikinä, missään, nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta, vaikka on pyörinyt vaikka ja missä! Se kiteyttää aika paljon sitä, millaisia japanilaiset punkkarit ovat. Siihen kohteluun tietysti saattoi vaikuttaa sekin, että järjestäjien mukaan me oltiin ensimmäinen Suomi-bändi, joka Hakodaten Casa-klubilla oli koskaan käynyt esiintymässä. Esimerkiksi Tokiossa ja Osakassa meininki on eri ja kansainvälisempi. Japanissa on mahtava soittaa. Puitteet ovat parhaimmat kaikista. Äänihommat on todellakin hallussa, ja paikalliset bändit vetävät sellaisella intensiteetillä (ja yleensä ammattitaidolla), ettei muualla ole tullut vastaan. Ja rumpalina on mahtavaa kiertää pelkät kapulat taskussa! Aikaiset soundcheckit olivat aika raskaita, kun siirtymät olivat välillä kuitenkin suhteellisen pitkiä. Luotijunalla olisi päässyt tietysti nopeasti ja mietin sitäkin vaihtoehtoa, mutta olisi siinäkin ollut omat säätämisensä.
Tommo: Hirmumyrsky Hagibiksen iskiessä Tokioon olimme majoittuneet halpaan korealaiseen majataloon Kappunk-festarin klubien läheisyyteen. Olin edellisenä iltana yrittänyt hamstrata vettä ja kuivamuonaa huoneeseemme, kun huomasin, että sellaiset tarvikkeet alkoivat kadota kauppojen hyllyiltä. Seurana meillä oli Skizophrenian laulaja Yu, ystävämme Raman sekä videokuvaajana ja autokuskinamme ahkeroinut Keiko. Myrskyn ollessa jo päällämme seuraan liittyi myös litimärkä Chris, jolla meni toista tuntia vartin kävelymatkaan. Oli kuulemma vitunmoinen taistelu päästä etenemään myräkässä. Minä ja Jukkeli seurattiin myrskyn aiheuttamia tuhoja uutisista ja pelättiin, koska ikkunat lentävät sisään, ja sähköt menevät poikki. Loppuosa seurueesta ryyppäsi ja piti meteliä paviljongilla. Tuhot meidän hotellilla rajoittuivat lopulta siihen, että ulko-ovi paukahti pari kertaa tuulen voimasta auki, ja sähkötolpat paukkuivat. Jäi vähän pettynyt olo, että tässäkö tämä nyt oli? Telkkarissa sentään näkyi myrskyn nostattamia tulvia ja muita tuhoja. Myrskyn aikana merellä oli myös maanjäristys, joka oli tuntunut selvästi pekingiläisen ystävämme Xinin hotellilla. Meidän alueella ei tuntunut sitäkään. Lähinnä otti päähän bändikaverien känninen elämöinti pelottavan tilanteen aikana, mistä syystä sain seuraavana aamuna raivarit. Painetta oli kertynyt aika tavalla.
Jukkeli: Taifuuni meni täpärästi Tokion vierestä. Se oli suurin taifuuni vuosikymmeniin Japanissa. Wikipedian mukaan kuolonuhreja oli 30 ja kadonneita 15. Suurimmat tuhot se aiheutti itä-rannikolla Tokion yläpuolella.
Millaisen vastaanoton Lapinpolthajat sai Japanissa?
Jukkeli: Välillä painelivat letkajenkkaa yleisössä, välillä ihmettelivät, että ”mitä vittua”, ja kaikkea siltä väliltä.
Häsperi: Helevetin hyvän. Olihan siellä myös hajontaa keikkapaikkojen välillä. Välillä oli niin, että soitetaan U.K. Subsin lämppärinä Tokion keskustassa isommalla klubilla, ja sitten maanantaina jossakin muutaman neliömetrin kokoisessa komerossa 20 ihmiselle. Ihmiset hamstrasivat keikoilla meidän distrosta tosi paljon tavaraa. T-paitoja piti tilata lisää kesken kiertueen, kun ne loppuivat kesken. Suurimmaksi osaksi soitettiin pikkukeikkoja mutta isommissa kaupungeissa isompiakin.
Jukkeli: Välillä tuntui, että tavaraa menee enemmän kuin keikoilla on väkeä, heh.
Millaisen vastaanoton Japanin vieraat saivat Suomessa yhteiskiertueellanne?
Häsperi: Siinä on aina se oma eksoottinen vibansa, kun Japanista tulee bändi keikalle Suomeen. Ihan jo se, että japsit tulevat niin kaukaa, että heidän kulttuurinsa on niin erilainen, ja että jo niistä syistä katsot heidän meininkiään ihan erilaisesta näkökulmasta. Ainakin minä. Monista heistä on tullut hyviä kavereitamme. Lahjoittivat Jukkelille niittirotsinkin kiitokseksi.
Jukkeli: Asiat ovat suhteellisia. Se, että järjestin esimerkiksi Skizophrenian tyypeille yhden keikan Vastavirralle. Sitä vastaan he julkaisivat kaksi meidän levyä Japanissa ja auttoivat meitä lisäksi helvetisti kiertueen järjestelyissä. Sen jälkeen tyypit tulevat vielä sanomaan, että he ovat ikuisesti kiitollisia siitä, että autoin heitä Suomen-keikan kanssa. Erittäin kiitollista porukkaa… Kyllähän japanilaisia bändejä kohtaan tuntuu olevan Suomessa mielenkiintoa. Vaikka muutamilla tyypeillä tuntuu olevan aina jotain valittamista. Kaiken pitäisi ilmeisesti olla samasta muotista tehty kuin täällä.
Onko Lapinpolthajilla tiedossa tulevia ulkomaan kiertueita?
Jukkeli: Sanotaanko näin, että on suunnitteilla, mutta ne suunnitelmat ovat vasta niin alkutekijöissä, että parempi olla kommentoimatta niistä vielä sen enempää.
Mitkä asiat edustavat teille punkia ja anarkiaa vuonna 2020?
Jukkeli: Vaikka tämä on vähän lesosti sanottu, niin se, että me pystytään ja saadaan tehdä sitä, mitä huvittaa. Alussa, kun tehtiin Suomen keikkoja, (Leppäniemen) veljekset sanoivat, että lähdetään Saksaan soittamaan! Minä siihen, että ”Onko se vähän tylsää? Miksei lähdetä tyylikkäästi suoraan Brasiliaan?” Kaikki on mahdollista. Mutta me ollaan nykyään mainstream-bändi, kun ollaan Stupidolla (naurua).
Häsperi: Se tapa, miten asiat tehdään. Verrattuna kaupallisen rokkiskenen tavoitteisiin ja kliseisiin arvoihin. Ei ole tarve pyrkiä mihinkään. Se on niin kuin ”fuck off”! Skene pyörii tässä joka tapauksessa. Tässä on tämä oma porukka, joka tätä pyörittää. Ja siis maailmanlaajuisestihan suomalainen punkkiskene on ihan helevetin hieno ja ainutlaatuinen maamme asukaslukuun nähden. Rahaahan tästä saa harvemmin, mutta tämä on ilmaista.
Mitä neuvoja tai niksipirkkavinkkejä antaisitte uusille nuorille punkkareille tai punkkibändeille, jotka tulevat jostain periferiasta? Miten päästään sisään skeneen? Entä julkaisut ja keikkojen buukkaus?
Häsperi: Varmaan vain… pitää, vittu, soittaa. Jos tykkää tehdä sitä kamaa, niin se näkyy siinä jäljessä, mitä tekee. Keikkabuukkaajat kyselevät uusista nimistä, niin loppujen lopuksi se tuottaa tulosta. Ei ole mitenkään hirveän vaikeata päästä esimerkiksi jonnekin Vastavirralle keikalle. Saat sieltä uusia kavereita, ja verkostosi laajenee omalla painollaan. Tietysti homma riippuu myös siitä, oletko täysi kusipää vai mukava tyyppi. Mekin tultiin jostakin vitun Hallista. Ei meillä ollut mitään kontakteja.
Jukkeli: Omalla tyylillä vaan… Se on nykyään parempi, että tekee itse kaikki. Ei kannata ainakaan odottaa liikoja, että joku muu ulkopuolinen tekee bändin puolesta hommat (keikat, levyt…). Tehkää vaikka 50 kappaleen painoksen kasettinauha. Loppujen lopuksi, kun homma toimii ja siinä on pointti, on se hyvin pienestä kiinni. Ei tarvitse kuin antaa nauha oikealle tyypille tai kysyt keikkaa. Siitä se lähtee. Ei se ole mitään rakettitiedettä.
Entä kaikkien ylistyssanojen jälkeen, olisiko suomalaisessa punk- ja hardcore-skenessä asioita, jotka voisivat olla paremmin, tai joita voisi parantaa?
Häsperi: Totta kai! Eihän se täydellinen ole. Ihmisiähän tässä ollaan! Ja aina mahtuu kusipäitä joukkoon… Saavat ne kusipäätkin siinä pyöriä, mutta on asioita, jotka ärsyttävät ainakin itseäni. Esimerkiksi tuolla Vastavirralla oli sellainen bändi kuin Vessapoliisi. Se tuli jostain Rauman pöpeliköstä. Se oli minun mielestäni ihan helvetin mahtava bändi, uutta tuulahdusta HC-skeneen. He olivat teini-ikäisiä. On aika pieni ikähaarukka, jossa voit tehdä sellaista musaa, 15-20 vuoden iässä. Just jotkut Riistettyjen parhaat levythän on tehty silloin, kun jätkät olivat tuon ikäisiä. Se bändi veti sen keikan helvetin hyvin, mutta sitten sillä oli yksi biisi nimeltään ”Vittu mikä pillu” tai joku sellainen. Keikan jälkeen kolmekymppiset ihmiset tuhertavat klubilla itkua ja toivottelevat illan yhtyeelle, että ”menkää jollekin natsikerholle soittamaan, koska olette niin seksistisiä”. Pointtini on se, että niille nuorille voisi edes vähän antaa armoa. Itseäni ärsyttää se, että kun loppujen lopuksi ei ole kyse niistä bändin sanoituksista tai niiden linjasta, vaan kritisoijan omasta egosta ja oikeassa olemisen pakosta ja siitä, että jollakin on aina tarve sanoa, miten asiat on. Minulle tuli aidosti paha mieli sen bändin puolesta.
Liittyykö se sellaiseen punk-piirien sanomattomaan normistoon ja lainalaisuuksiin?
Häsperi: Liittyy, vaikka tässä piirissähän on siis helvetisti hyviä asioita. Se on mukavaa, sen ehdoilla mennään ja mietitään maailmaa. Tekemisen myötähän omakin maailmankuvani on rakentunut; anti-fasismi, tasa-arvo ja sellaisten asioiden ymmärtämisen ympärille. Ja ne ovat juuri ne asiat, jotka tekevät punkista hienoa. Mutta voisi siis vähän antaa samalla armoa myös joillekin keskenkasvuisille 15-vuotiaille. Jos sinä esimerkiksi itse tulet jostakin paskakylästä tänä aikana, niin mistä sinä voit tietää niin absoluuttisen tarkasti, miten täällä kuuluu käyttäytyä tai olla?!
Tämä menee vähän samaan lokeroon sen joulukuisen Maustetyttöjen Emma Gaala -casen kanssa?
Häsperi: No, siinä oli ehkä enemmänkin kyse mainstream-musabisneksen kyynärpäätaktiikasta. Siitä, että yksi iso mediakartelli pokkuroi suurlevy-yhtiöitä, ja kun yksi kartellin ulkopuolinen bändi meinasi kahmia kaikki Emmat itselleen heidän ison tallinsa ulkopuolelta, oli kartellin torpedoitava se ulkopuolinen pois pelistä. En usko, että siinä oli mistään todellisesta rasismisyytöksestä kyse, koska eihän siinä levytetyssä, ehdokkaana olevassa biisissä sitä sanaa edes sanottu, vaan se oli jossakin demoversiossa. Sama, jos sanoisi, että ”sä oot sanonu 12-vuotiaana koulun pihalla n-sanan, että mieti nyt vähän ja tuu pyytää anteeks radioon”.
Jukkeli: Tässä nykyajan meiningissä ärsyttää ihan helvetisti tuollainen nettiuhoaminen. Nettiviha, jota varsinkin PerSu:t masinoivat. Siitä tulee hiljalleen puolin ja toisin sellaista nokittelua. Se kupla kasvaa suuremmaksi. Sitä on myös punkkiskenen sisällä. Netissä jauhetaan loputonta väittelyä, ja siihen tulee ennen pitkää mukaan myös ihmisten aliarviointi. Rivien välistä todistellaan ja alleviivataan omaa fiksuutta ja paremmuutta. Se aiheuttaa ainoastaan pahaa mieltä, vaikka siinä onkin hyvät tarkoitusperät. Sanoisin, että ne aatteelliset puolet kääntyvät ja taistelevat silloin omaa itseään vastaan todella helposti. Siitä voi syyttää Internetiä, mutta usein siinä voisi olla myös peiliin katsomisen paikka.
Häsperi: Täytyy kuitenkin sanoa, että verrattuna siihen, että punkkarit ovat olleet oikeassa aika monessa asiassa asioiden eettistä puolta ja kehityskulkua ajatellen, niin lieveilmiöt ovat todella pientä. Parikymmentä vuotta sitten ainoastaan punkkarit edustivat niitä arvoja ja lauloivat aiheista, jotka ovat nykyään nousseet populäärikulttuuriin ja tavan ihmisten tietoisuuteen, normistoon ja elämäntapoihin: kasvissyönti, vegaanisuus, tasa-arvoasiat.
Jukkeli: … Tai ainakin pitäisi olla nykyään kaikille taviksillekin tuttuja. Eri asia on, välittävätkö he siitä. Kyllähän tämä punkkihomma on ollut sen verran antoisaa, että vaikka välillä vituttaakin, niin kai tähän on sitten jäänyt pysyäkseen. Fuck the system, ja sitä rataa.
Mitä haluatte vielä sanoa punk rockin kautta, ja mihin suuntaan viedä Lapinpolthajien musiikkia tulevaisuudessa?
Häsperi: Itselle tähän soittamiseen on liittynyt aina sellainen tietty ehdottomuus. Ollaan kakarasta asti oltu jossain punkkiskenessä ja punkkibändissä. Se on itsestään selvä asia, että ”tässä vittu ollaan”. Ei tässä sen kummempia olla mietitty. Tiedän, että näissä hommissa tulen olemaan koko helvetin loppuelämäni. Jos tulee jokin hyvä biisi, se tehdään. Tässä vain pyöritään. Tykkään tästä ympäristöstä. Ei ole tullut mieleen, että pitäisi keksiä pyörää uudelleen. Jos yrität tehdä jotain helvetin omaperäistä, siitä tulee usein vain vitunmoista paskaa. Pääasia on, että soittaa vain sellaista musaa, jota itse diggaisi kuunnella.
Jukkeli: Tuo on vähän outo kysymys. Sen meiningin pitää olla spontaania, eikä mitenkään laskelmoivaa. Kyllä me siihen pyritään. Eli en tiedä!
Mitä Lapinpolthajien vuoteen 2020 tulee kuulumaan?
Jukkeli: Tehdään keikkoja. Lisäksi voisi mainita, että dokumentti Lapinpolthajien Japanin-kiertueesta on parhaillaan työn alla.
Kiitos Lapinpolthajille runsaasta haastattelutuokiosta!
Jukkeli ja Häsperi: Kiitti Mikko ja Kaaoszine!
Lapinpolthajat keikalla:
31.1. Graceville, Iisalmi (w/ Pojat)
1.2. Club Teatria, Oulu (w/ New Model Army (UK), Pää Kii, Pojat)
8.2. Vastavirta ”VV 15-v & 82-HC”, Tampere (w/ Eristetyt, Death Race, Dodge, Yhteenotto, Ahistus, Diskelmä, Generals, Influenza, Tuhoon Tuomitut, Motoriks, Konkurssi, Hullu!, Fosforos, Fuck-Ushima, Plastics)
21.2. Lutakko, Jyväskylä (w/ Nyrkkitappelu, Lapsuus)
26.2. G Livelab, Tampere (w/ Radiopuhelimet)
3.4. Grande, Rovaniemi
