Any Given Dayn uusin lätty oli pettymys – arviossa ”Overpower”

Kirjoittanut Eetu Oranen - 20.3.2019

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vuonna 2012 perustettu saksalainen modernia metalcorea soittava Any Given Day julkaisi kolmannen albuminsa, joka kantaa nimeä “Overpower”. Edellisen, vuonna 2016 julkaistun “Everlasting” levyn jälkeen odotukset ovat korkealla, sillä kyseinen albumi kipusi jopa sijalle 14. myydyimmissä albumeissa julkaisuviikollaan. Arising Empiren kautta julkaistu tuore albumi näki päivänvalon 15. maaliskuuta. Heidän musiikissaan yhdistyvät deathcoresta tutut rytmitykset, todella melodiset ja nappaavat kertosäkeet sekä Parkway Drivemainen elektoninen rock. Uudella levyllä siirrytään selkeästi enemmän popimpaan ja elektronisempaan suuntaan edelliseen levyyn verrattuna. Kyseessä on silti erittäin potentiaalinen modernin metallin levy, eikä elektronisuudella missään nimessä liioitella tai pröystäillä.

Levyn ensimmäinen raita “Start Over” on positiivinen ja puhtailla lauluillaan voimaannuttava raita, ja se antaa heti kuvan minkälaista tulosta ollaan haettu. “Loveless” ja “Taking Over Me” palauttavat soundia vähän vanhempaan suuntaan, kun unohdetaan elektronisuus ja korvataan se raskailla riffeillä ja kovakätisellä rumputyöskentelyllä. Biisit saavat valtavasti uusia ulottuvuuksia Dennis Diehlin vokaalisuorituksilla, jotka biisi toisensa jälkeen saavat kuulijan yllättymään. “Lonewolf” tuo tarinaan loogisen jatkumon lyriikoillaan, jotka käsittelevät joukkoon kuulumattomuutta. Klassiset metalcoremaiset breakdownit kaikuvat ja biisi jälleen melkein jopa ennalta arvattavan lopun rauhallisesta kertosäkeestä.

“Devil Inside” saa yhden levyn hyökkäävimmistä aluista, mutta pettymykseksi biisin kertosäe kuulostaa täysin samalta, kuin jokainen kertosäe tähän mennessä. Tunnelma lopahtaa täysin ja loput biisistä kuulostaakin Parkway Driven uusimmalta levyltä. “Sure To Fail” tuo peliin hieman nu-metal soundia, joka tuo ihan mielenkiintoisen puolen levystä. Huolimatta siitä, että kertosäe kuulostaa jälleen liiankin tutulta, on se paljon menevämpi ja se on myös sovitettu varsin hyvin biisiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Parin stadion- rock biisin jälkeen onkin jo aika toiseksiviimeiselle rallille. “Fear” on klassinen metallislovari, joka on kuitenkin yllätykseksi ainut laatuaan koko levyllä. Viimeinen biisi ”Never Surrender” on sanoituksiltaan vähinkäänkin kliseinen ja kulutettu. Biisi korostaa hyvin koko levyn teemaa kertoessaan siitä, miten kukaan ei voi sinua kaataa, jos uskot itseesi. Biisi itsessään on todella tylsä, mutta siltikin takuuvarma yleisön suosikki. Tarpeeksi helpot sanat ja yksinkertainen biisin rakenne on monesti avain hitin tekemiseen.

Levyllä lyötiin heti alussa parastaan ja ensimmäiset muutamat biisit olivat varsin mielenkiintoista kuunneltavaa. Sen jälkeen kun on kuunnellut puoli levyä biisejä, joissa on täysin sama rakenne, samalta kuulostava kertosäe ja mielikuvituksettomat lyriikat, rupeaa se kuulostamaan vähän ankealta. Missään vaiheessa tämä lavarock-tykitys ei oikeastaan lopu, tai edes hiljennä vauhtiaan vaan alusta loppuun mennään ja yritetään pitää homma mielenkiintoisena. Se kuitenkin onnistuu surullisen huonosti, ja näin levy rauhoittuu vasta levyn viimeisiin biiseihin mentäessä. Tasapaksulle levylle olisi saatu mukavasti eloa, kun olisi asetellut biisejä hieman eri järjestykseen.

Levyssä on kuitenkin paljon hyvääkin. Jo edellä mainittu vokaalien monikäyttöisyys ja äänen kestävyys ihastuttaa monia. Tarttuvat kertosäkeet ja selvästi uudistunut soundi tuntuu luontevalta edellisen levyn jälkeen. Levyyn kohdistuneiden suurten odotusten takia tämä jäi todella tasapaksuksi pettymykseksi. Uskon, että kevyemmän niin sanotun “radio”- metallin faneille tämä uppoaa varmasti, ja suosittelen pistämään ainakin kerran soittoon. Raskaamman deathcoren tai edes metalcoren suurkuluttajille tämä saattaa olla turhan jokapäiväistä kuultavaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen