Apinat ja orkesteri – Arviossa Arctic Monkeysin ”The Car”

Vuonna 2002 perustetun brittiläisen Arctic Monkeysin seitsemäs studioalbumi ilmestyi lokakuun loppupuolella. ”The Car” on yhtyeen ensimmäinen levy neljään vuoteen. Pandemiasulku häiriköi tallennusprosessia, joka venyi ennakoitua pidemmäksi. Bändi äänitti oman kenttäpäätynsä Suffolkissa ja Pariisissa, jonka jälkeen kokonaisuus viimeisteltiin orkesteriosuuksilla Lontoossa. Tarkkaamon puolella tuottajan roolissa harhaili jo aiemmilta tuotoksilta tuttu James Ford.

Avausbiisi ”There’d Better Be A Mirrorball” käynnistyy jousilla, jotka ovat roolissa koko kappaleen ajan. Tunnelma on lupaava ja rumpusoundi rohjettu jättää kuin kaiuksi treenikämpiltä. Tauko ja iskut katkaisevat hempeän poljennon. Tököttävä rytmi ja soul-laulu eivät varsinaisesti riemastuta, mutta ovat tyylillisesti johdonmukaisia. ”I Ain’t Quite Where I Think I Am” jatkaa matkaa soulin kartastolla, mutta funkin ryydittämänä. Paul Weller kuuluu laulussa ja hakkaavassa kompissa. Musiikilliset efektit antavat pienimuotoisuudelle lisäarvoa, vaikka biisi muutoin hierookin mihinkään liikkumatta paikallaan.

”Body Paintin” alussa luodaan koskettimilla sitä outoa tunnelmaa, jota naapurin sähköurut loivat toisessa yhteydessä aikoinaan. Löysä läpsyttelytausta ja eteenpäin kaatuva laulu saavat kuitenkin stetsonin lerpahtamaan. Väliosassa soi The Beatles ja laulu inisee ärsyttävästi. Biisin kokonaisvaltaista mitättömyyttä ei pelasta edes bändin hetkellinen muuttuminen heavy-orkesteriksi ja runtatessa muutaman iskun lyijypitoisemmalla kädellä sisään. Akustinen kitara, laulu ja lyömäsoitinefektit hissuttelevat albumin nimikkokappale ”The Carin” käyntiin. Rummut laukkaavat varovaisesti vispilöillä ja tunnelma on erittäin mellow. Jouset maalaavat jälleen kauniin maiseman, jonka murentaa kitarasoolo merkillisine soundeineen. Soinnista löytää Uriah Heepin ja erityisesti yliyrittävyyteen kurkottavasta laulusta David Byronin. ”The Car” alkaa ja loppuu, eikä käteen jää kummoista kasaa.

”Big Ideas” starttaa tutuilla läpsyrummuilla, jousilla ja laululla. Biisin ainoat kaksi mitätöntä osaa vaihtelevat vuorottain. Orkesterisoittimien kipparoimat musiikilliset efektit puhaltavat elämää muutoin kuolleeseen erämaahan ja tekohengittävät kappaleen jäämästä ikuisiksi ajoiksi pölyttymään varaston hyllylle. Pink Floyd -kitarasoolo yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Päätösbiisi ”Perfect Sense” on lyhyt. Se on alusta asti elämänuskoinen ja jälleen jousilla luotu tunnelma voimakas. Kertosäe menee tunteisiin ja sointuvaihdokset ovat erinomaisia. Vaikka kappale loppuu kuin seinään ja jättää kaipuun, on se siitä huolimatta tai sen vuoksi osuva valinta albumin päätökseksi.

”The Car” on peribrittiläinen ja kaksijakoinen levy. Tyylikeinona käytetty, mutta siitä huolimatta laiska musiikki, karkoittaa harmaudellaan osan kuulijoista. Saman aiheuttaa laulutyyli, vaikka siihen levyn edetessä tottuukin. Rummut ovat äärimmäisen simppelit. Niiden rooli on mitätön ja samaan lopputulokseen olisi päästy 80-lukulaisella rumpukoneella. Orkesterisoittimien (erityisesti jousien) merkitys albumille on valtava. Ne nostavat kokonaisuuden pois liukuhihnalta ja antavat tunnelmallisen potkun perseelle. Usein levyjen lyhyt kesto harmittaa, mutta tässä tapauksessa rapiat 37 minuuttia on sopiva mitta. Sekään ei silti takaa, että ”The Car” etsiytyisi toistuvasti levylautaselle.

Kappalelistaus:

1. There’d Better Be A Mirrorball
2. I Ain’t Quite Where I Think I Am
3. Sculptures Of Anything Goes
4. Jet Skis On The Moat
5. Body Paint
6. The Car
7. Big Ideas
8. Hello You
9. Mr Schwartz
10. Perfect Sense