Apocalyptica @ Finlandia-talo, Helsinki 12.3.2014
Ei lämppäreitä, ei mitään perusmetallia, ei edes varsinaisia seisomapaikkoja. Noin puolitoista tuhatta ihmistä vetävä Finlandia-talo myytiin konserttipäivänä viimeistä paikkaa myöten loppuun, ja keskellä viikkoa Apocalyptica oli valmis maailman neljänteen esiintymiseensä Helsingissä Avanti!-sinfoniaorkesterin kanssa. Esiintymistä 25-päisen orkesterin kanssa oli päästy kokeilemaan jo Oulussa, Turussa ja Tampereella, joten suoraan treeneistä ei lavalle hypätty. Enpä muista, milloin olisin astunut sisään niin hulppeaan paikkaan kuin Finlandia-talo. Totta kai sinfoniaorkesteri kuulostaa aina myös hyvin hulppealta asialta, mutta hieman mietitytti, voiko Apocalypticalle tarjota mitään teatterilavan tyyppistä sen maineen tuntien.
Eteisessä tai lähinnä aulassa oli hieman sählinkiä ja tunteiden kuumenemista. Illan esitys oli kaavailtu alkavaksi jo puoli kahdeksalta, ja hämmentyneitä ilmeitä oli lipun ostaneiden naamalla jopa vielä aloituksen jälkeen. Tällä kertaa esiintyjät eivät olleet tyylikkäästi myöhässä. Jos aulassa jonottamiselta välttyi saapumalla paikan päälle ajoissa, piti osan permantolaisista venailla vielä oven takana. Syy tähän oli permannon täyttäminen pikku hiljaa, ilmeisesti ruuhkien välttämiseksi. Organisointi kuitenkin petti, sillä ovien takana silmät suurina seistessämme joku pääsi letkauttamaan: ”Ainakin kuuluu.”
Vaikka tunteet nousivat selvästi pintaan, pidettiin ne tyylikkäästi fiinissä Finlandia-talossa varjeltuina. Asiakaskunta koostui etupäässä kahdesta tyypistä: hifistelijöistä, jotka ymmärsivät todennäköisimmin enemmän Avanti!:n ja teatterin päälle, ja ”huonommin” mustiin t-paitoihin pukeutuneista metallimiehistä ja -naisista. Tapahtuma oli ikärajaton, ja jokaisella pikkupojalla tuntui olevan puvut päällä. Eteiset olivat takeista täynnä, ja henkilökunta oli pukeutunut niin ikään tyylikkäästi. Propsit organisoinnille, sillä eteispalvelumaksunkin pystyi suorittamaan kortilla puhumattakaan kaiken kaikkiaan hyvästä asiakaspalvelusta eli lähinnä kunnioittavasta tervehtimisestä ja aukottomasta ohjeistuksesta. Finlandia-talon etiketin toteutuminen oli selvästi tärkeää.
Mainos päättyy
25-henkinen ryhmä puolikaarikorokkeella toi live-esiintymiseen oletettavasti valtavasti yksityiskohtia, joita Apocalyptican nelikko ei mielestäni ole kyennyt tuomaan esiin keskenään. Jokaisen orkesteriin kuuluvan soittajan edestä löytyvät nuotit pistivät miettimään konserttia edeltäviä harjoituksia ja jokseenkin myös aikaisempien esitysten vaikutusta Finlandia-talon konserttiin. Kapellimestari Jaakko Kuusistoa ei enää tarvittu, vaan käsittääkseni hän oli viuhtomassa vain ensiesiintymisessä Oulussa. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka täydellisyyttä hipova Avanti! soitti täysin ohjeistuksen mukaan nuottikirjasesta, kun Apocalyptican sellistit fiilistelivät tapansa mukaan mm. tukkaa pyörittäen. Kun kyseessä on ainakin omien sanojensa mukaan oikeata metallia soittava bändi, ehkä koko ajan läsnä ollut herkkyys ja mahtipontisuus olisi ollut hyvä säilyttää alusta loppuun. Pitkistä slovareista yhtäkkisiin Mikko Sirénin snarepaukutuksiin vaihdettaessa kokonaisuus tuntui kärsivän hirmuisesti. Salissa raikuvat aplodit ja istumapaikat toivat teatterimaista fiilistä, mikä ei näissä hevikohdissa toteutunut ollenkaan.
Valoshow oli kyllä juuri sellainen, kuin oli odotettavissakin, ja organisointi pääsi kukoistamaan valojen vaihtuessa suhteellisen täydellisellä ajoituksella jokaisen kappaleen aikana. Eican spiikattua seuraavan biisin tekniikka vissiin petti juuri ennen ”Peacea”. Saliin laskeutui arviolta noin minuutin täydellinen hiljaisuus, muutamaa kiusallista yskäisyä lukuun ottamatta, ja tunnelmasta tuli hetkellisesti käsin kosketeltava. Valot korostivat osaltaan ennemmin teatterihenkeä, ei niinkään metallikeikkaa, varsinkaan biisien lopussa. Settilista oli monelle tuntematon, olihan tämä sentään Apon ensimmäisiä esiintymisiä kyseisen sinfoniaorkesterin kanssa. Valojen sammuminen lavalta ja syttyminen salin puolelle oli aina selvä merkki siitä, milloin kuului aplodeeraa.
Alkuhan meni täydellisesti ohi, ei onneksi kovin monelta, mutta meni kuitenkin. Tunnetut Metallica -coverit jätettiin suosiolla hieman taka-alalle, ja vaikka ”Fight Fire with Fire” olikin setin ensimmäisiä hyviä vetoja, ei se tuntunut sopivan jousi- ja puhallinsoittimille kipaleen intron ollessa silti heti tunnistettavissa ja paljon kikkailuja salliva. Jos soittimia mietitään, herra Sirénin rummut olivat ne säväyttävimmät näissä raskaimmissa vedoissa yhdessä orkesterin kanssa, mutta selloista vain Pertun liidit olivat mm. tässä kappaleessa oikeasti kuunneltavia. Vaikea sanoa, miten kokonaisuus kärsisi, jos Eican ja Paavon selloja ei olisi esim. tässä coverissa kuulunut, kun eihän noista soittimista ymmärrä yhtikäs mitään. Tässä mielessä jotain erilaista oli mahtavaa seurata loistavalta etäisyydeltä.
Oli väliajan vuoro, mikä oli yhtä tyhjän kanssa. Saliin kuulutettiin jotain ”väkijuomien” saantimahdollisuuksista, ja jälleen etiketti toteutui ihmisten käyttäytyessä rauhallisen ylellisesti. Jos olisi ollut perjantai, ihmiset olisivat saattaneet olla vähemmän korrekteja. Aivan kuin juomat olisivat tehneet tehtävänsä, sillä väliajan jälkeen meininki oli aivan toista luokkaa. ”Grace”, jossa myös Tomoyasu Hotei oli mukana, oli aivan ylitse muiden. Se oli jotain Apocalyptican omaa, ja siihen oli tuotu juuri sitä, mitä tämä bändi voi olla sinfoniaorkesterin kanssa. Valitettavasti se oli lähes ainoa täysin toimiva kokonaisuus, kun ajatellaan tätä nelikon edustamaa metalliskeneä yhdistettynä sinfoniseen eli klassiseen musiikkiin. Kappaleen aikana ainakin eturivissä yleisöä nousi omatoimisesti jalkeilleen läpyttämään, ja konserttihan lähti ”käsistä” herra Toppisen huutaessa ainoaan lavan mikkiin ilmaa huitoen, jotta saisi loputkin 1500 ihmistä ylös mukavilta penkeiltään.
Perttu Kivilaakson suorittaessa tuttua bändin esittelyä ja antaessa kollegansa Eican tavoin suosiota myös Avanti!:lle rupesi tämä spiikki jopa häiritsemään. Lavan lattiassa paistoi kaksi A4-lappua, joita Perttu katseli enemmän kuin yleisöä, ja heitetyt läpät olivat kuin suoraan kirjasta. Tämä jää kuitenkin vain teoriaksi, sillä Kivilaakso potki ilmeisesti tahallaan paperit lukemiskelvottomiksi. Totta kai asiaan kuuluu pitää yllä metallibändin egoa, sitä siihen kuuluvaa ennalta arvaamattomuutta, mutta koska myös orkesteri ja spiikki menivät tietyn kaavan mukaan, miksei myös itse esiintyminen voinut olla noin tarkoin suunniteltu.
Encorea ja loppua kohden yleisö antoi suosionosoituksiaan yhä rankemmin ja vastavuoroisesti Eicca huudatti yleisöä kyllästyttyään taputuksiin – Avanti! sai tietenkin omat taputuksensa. Ensimmäisen encore-biisin pystyi arvaamaan, kun kaverit kantoivat kolme tuolia korokkeelle. Klassikoksi muodostunut suomalaisten versio ”Nothing Else Matters” on biisinä jotain, mihin ei varmaan koskaan kyllästy, eli täysi napakymppivalinta settilistaan.
Kokonaisuus tietenkin toimi, ammattimuusikoitahan jokainen lavalla oli, ja yleisö oli hyvin korrektia. Sisältöä konsertissa oli enemmän kuin tarpeeksi: mm. Pertun oma soolo, orkesterin oma taidonnäyte ja lopussa kirjaimellisesti klassista musiikkia ”Jonka päivänvarman vuodenvarmasti tunnette” eikä vain sen piirteitä. Erilaisuudestaan johtuen tämä oli unohtumaton kokemus, johon jo kiertueen nimi ”Apocalyptic Symphony” luo illuusion. Tallinnan keikalle on kuulemma vielä lippuja jäljellä, muut on loppuunmyyty. Apocalyptican kuva koristi muuten joulun alla muutama vuosi takaperin ekologisen lahjan ideaa, ja äitini syntymäpäivä osui täydellisesti Finlandia-talon keikan päivälle. Mutta minkäs teet, kun viimeinen lippu menee nenän edestä. Viekää ihmeessä vuosia täyttävä läheisenne kattomaan tätä show’ta, jos tuo Tallinna ei ole vielä täynnä – tästä kokemuksesta pystyy nauttimaan nimittäin kuka tahansa!
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Ville Raitio