Kokonainen levyllinen Apocalypticaa on väistellyt minua taitavasti tähän päivään asti. Toki muistan saagan aloittaneet Metallica – coverit ja olen kuullut eri levyjen iskevimpiä hetkiä silloin tällöin, mutta ”Shadowmaker” on ensimmäinen perusteellisempi paneutumiseni aiheeseen. Mielikuvaksi kaikesta aiemmin kuullusta ja nähdystä on muodostunut se, että yhtyeellä on uniikki formaatti, jonka kautta pyritään pysyttelemään tiukasti ajan hermolla. Ja päivitettynä säilyminen on tarkoittanut vierailevia laulajia sekä valtavirtaa kosiskelevia musiikillisia makupaloja, joiden kautta on vähitellen saavutettu mukavasti jalansijaa esimerkiksi Amerikan raitilla. Erityisesti on jäänyt mieleen Corey Taylorin tähdittämä ”I’m Not Jesus”, joka on yhä ansioitunut yhdistelmä agressiivisuutta, asennetta ja sinfonista metallia.

Uusi kokopitkä on ensimmäinen yhdellä laulajalla läpiviety kokonaisuus. Franky Perez omaa juuri sellaisen leikisti kohtalokkaan ja aavistuksen tuskaisen vibran, joka tuntuu jostain syystä olevan avain valtameren toisella puolella sijaitseville soittolistoille. Muutenkin ”Shadowmaker” vastaa ennakkoaavistuksiani osittain sikäli, että sellot ja pelit on valjastettu noin puolet ajasta lähentelemään vapauden ja unelmien maan taiteellista keskitietä. Näiden tasapäistävien hetkien aikana en ihmettele yhtään Apocalyptican osallistumista Sixx A.M:n kiertueelle. Tuo Nikki Sixxin tähdittämä yhtye kun on viimeisimmällä levyllään aivan uskomattoman hajuton, väritön ja mauton turjake, jota on vaikea uskoa ”Heroin Diaries”-loistavuuden synnyttäjäksi. Samalla tulee mietittyä, että Apocalyptica voisi olla kotonaan Nickelbackin, Black Stone Cherryn, tai muiden vastaavien persoonattomuuksien kiertueilla. Surullista, mutta totta.

Ja tämä on tosiaan sääli, sillä Apocalyptican kolikon toinen puoli pitää sisällään luovaa, raskasta ja koskettavaa, joskaan ei järin omaperäistä tarjontaa. Intro vie mukanaan raskaana jylläävään myrskyiseen maisemaan, jossa sataa ankarasti ja tuuli pieksee tuiman virkistävästi rantakallioita. Näistä kuvista ja tunnelmista onkin varsin hämmentävää hypätä ”Cold Bloodin” Radio NRJ:n tuoksuiseen kuntosalimeininkiin. Kappaleen koukku vie kyllä väkisin mukanaan, ei siinä mitään. Kontrasti vain on aika hurja ja ihmettelen samalla, että minkä takia klassisen musiikin soittimet pitää saada kuulostamaan niin paljon sähkökitaralta. Eikö persoonallisesta soitinarsenaalista pitäisi ottaa kaikki irti sellaisenaan? Jos en tietäisi yhtyeen instrumentteja entuudestaan, voisin pitää tätä pelkkänä normisoittimilla vedettynä perushuttuna, johon on päälle liimattu selloa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nimikappale alkaa sekin liiaksi nykytrendien mukaisia sävelkulkuja mukailevana. Onneksi raskautta ja tarttumapintaa sentään piisaa. Puolivälissä teosta otetaan kunnon harppaus ylöspäin, kun  yhtye kääntää perinteitä kunnioittavan metallihanansa auki, ja esimerkiksi Metallica voi olla tyytyväinen, jos onnistuu luomaan tulevalle levylleen lähellekään vastaavaa riffien ja soolojen ilotulitusta. Hienon hetken euforinen vaikutus lässähtää ikävästi muutaman seuraavan palan aikana. Kaikki mahdollisuudet hukataan melodisiin, mutta ah, niin laimeisiin Radio Rock -tunnelmiin, joita ei pitkästymättä kuuntele. Täytyy myös ihmetellä kappaletta nimeltään ”Hole In My Soul”. Miksi noin kulunut otsikko? Steven Tyler vei aiheen huipun toiselle puolelle jo vuonna 1997 kääntämällä kliseet ja parodian omaksi voitokseen lyömällä samaisen nimikkeen alle kaikki mahdolliset juustoisen balladin tunnusomaiset rivit ja riimit. Väitän Apocalyptican sanovan paljon enemmän instrumentaaleissaan kuin tällaisissa väsyneissä puolivillaisuuksissa.

”Shadowmaker” kohottaa osakkeitaan radikaalisti levyn loppupuoliskolla. Ryhtiliike suoritetaan ensimmäisen kerran ”Riot Lights” instrumentaalissa, joka tuo orkesterin omaa persoonaa kunnolla esille oikeastaan ensimmäisen kerran koko kimaran aikana. Sellot kuulostavat itseltään ja dramaattisessa vauhdissa piilee mukavasti elokuvallisia aineksia. Vielä kerran hommaa laimennetaan ”Sea Song”-kappaleen tusinaballadi-oppitunnin aikana. Sen sijaan kaksi viimeistä näytettä pelastavat ottelun ja erän plussan puolelle. ”Till Death Do Us Apart” on pysäyttävän kaunis ja kurkkua kuristava hetki, jossa sanoja ei tarvita. ”Dead Man’s Eyes” jatkaa maalaamista vastustamattomasti huipulle asti ja samalla palataan tavallaan levyn alun tunnelmiin ja yllättävän lähelle nykyisen Solstafirin musiikillisia edesottamuksia. Kylmän raikas jälkimaku pistää ihmettelemään, että miksi Apocalyptica ei tuo enemmän esille skandinaavisia juuriaan? Miksi pitää väkisin yrittää olla niin kasvottoman kansainvälistä? Esimerkiksi Amorphis ammentaa ansiokkaasti suomalaisesta kansanperinteestä ja osittain pohjoismaisesta progesta pärjäten oikein mainiosti taistelussa koko maailmaa vastaan.

Apocalyptica voisi helposti olla uniikisti maalaileva sinfoninen metallijyrä maailman pauhuissa. Mutta mainitun vaihtoehdon sijaan he lyövät pöytään erittäin kaksijakoisen kokonaisuuden, jonka toinen puoli tuo esille hienosti alueellisia ja musiikillisia lähtökohtia. Toinen puoli taas pussaa keskinkertaisuuden persettä niin voimallisesti, että pahaa tekee. Se parempi puolisko pelastaa varjojen tekijän. Jos rykmentti jatkaa pidemmälle keskitien ytimeen, on se vaarassa upota keskelle pimeää massaa.

6/10

Kappalelista:

1. I-III-V Seed Of Chaos
2. Cold Blood
3. Shadowmaker
4. Slow Burn
5. Hole In My Soul
6. House Of Chains
7. Riot Lights
8. Sea Song (You Waded Out)
9. Till Death Do Us Apart
10. Dead Man’s Eyes

Apocalyptica Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen