Architects löysi soundinsa vuoden 2012 platalla ”Daybreaker”, joka naitti bändin alkuaikojen pomppoilevuuden yhteen entistä lihaisampien kappalekoukkujen kanssa samalla, kun vokalisti Sam Carterin löysi keuhkoistaan uusia palkkeja. Vuonna 2014 seurannut ”Lost Forever // Lost Together” täydellisti löytynyttä soundia ja olikin kauttaaltaan äärimmäisen hiottu ja tehokas julkaisu, joka näytti, mihin metalcore parhaimmillaan kykenee. Tuolla levyllä pumppu lisäsi soundiinsa mätön taustalla olevat tremoloambientmatot Vildhjartan tyyliin ja löysi raivoonsa uuden kytevän surun ulottuvuuden. Nyt käsillä oleva ”All Our Gods Have Abandoned Us” kuulostaa käytännössä tältä jälkimmäiseltä levyltä perushyviä nykyaikaisia soundeja myöten, mutta silti vielä aavistuksen vihaisemmalta ja hiotummalta, jos tämä on edes mahdollista. Tämä on kuitenkin vain hyvä asia, sillä ”LF//LT” oli timantinkova kokonaisuus ja parasta Architechtsia ainakin tähän asti.

Levyn potkaisee käyntiin ärhäkkä ja yhtyeen tuotannon nopeampaa puolta esittelevä ”Nihilist”, joka näyttää Architectsin raivon terän puhtaimmillaan. Siinä missä yhtyeen muutama ensimmäinen levy hukkui teknisten kulmariffien ja hengittämättömyyden maailmaan, pumppu on jatkuvasti parantunut dynamiikantajuaan. Breakdownit on usein ryyditetty äärimmäisen tyylitajuisella vokaalirytmittelyjen sijoituksella, joita ei voi olla raivoissaan karjumatta vokalisti Sam Carterin kanssa. Esimerkiksi juuri avausbiisi ”Nihilistiä” kuunnellessaan ei voi olla huutamatta sanoituksissa olevaa levyn nimeä breakdownin paiskoessa tärykalvoja armottomasti maahan. Yhtye onkin palleista puristavan tehokas luomaan toimivia breakdowneja. Usein juuri tausta-ambientsoundit naittavat suunnatonta raivoa ja surua yhteen näinä hetkinä luoden genreen kauan kaivattua syvyyttä. Tämä kikka yhtyeen dynamiikantajun ohella väistää metalcorelle genretyypilliset tylsimmät yhden nuotin jynssäyksen sudenkuopat. Levy on täynnä laadukkaiden herkkuhetkiä, sillä iskevimmät sanoitusosiot on osattu varata juuri näitä tyrmäyslyöntihetkiä varten.

Vokalisti Sam Carter ansaitsee erityismaininnan jos toisenkin. Mies ei vain huuda, vaan komentaa. Carterin ulosanti on uskomattoman vahvaa sekä artikulaatio kiitettävän selkeää. Erityisesti puolimelodiset mutta ärjyvät huudot lähtevät häneltä edelleen täysin uniikilla soundilla ja ovatkin keskeisessä roolissa yhtyeen soundissa. Mies on tällä hetkellä yksi metalcore-vokalistien kuningasluokan kovimpia nimiä, jos ei istu jo valtaistuimella. Lisätään päälle vielä rajun poliittiset lyriikat ja kova huoli maailmanmenosta, niin miehen kihisevä raivo tulee upeasti iholle asti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Architects luottaa yhä vähemmässä määrin teknisiin riffittelyihin, joita on ajoittain kuitenkin hieman ikävä. Yhtyettä kantavat nykyään biisien leijuvan surumielisyyden ja lyijynraskaan vaivatta naittava dynamiikka sekä tempovaihdokset. Tästä epäpyhästä liitosta toimii loistavana esimerkkinä videobiisinäkin julkaistu haikean kaunis ”Gone With The Wind”. Sellaiset herkkukoukut kuin ”Deathwishin” pääriffin pieni teknisempi kikka muistuttavat yhtyeen poukkoilevammasta menneisyydestä toimivasti, vaikka hieman ikävä jääkin suurempaa kikkariffittelyä. Herkkuriffejä on levylle silti siunaantunut hyvissä määrin, kuten jo julkaistun ”A Match Made Heavenin” läpi kierrätetty päännyökytysriffi osoittaa.

Yhtye on vielä ynseämmän raskaampi kuin viime levyllään. Vuoden 2011 levyn ”The Here And Now” kepeys on heitetty täysin romukoppaan, ja Architects on hypännyt syvemmälle möyrivään synkkyyteen. Tämä tosin sopii pumpulle, ja kauttaaltaan tasalaatuisen materiaalin vuoksi levy kantaa hyvin. Yhtyeen melankolisuudessa on syvyyttä, ja Carterin tuskaisen kiivaat vokaalit sopivat äänimaisemaan kuin Architectsin biisi poliittisille barrikadeille, eli uskomattoman hyvin. Architectsien kaihoisaa puolta esitteleekin kauniisti esimerkiksi biisi ”The Empty Hourglass”.

Itselleni tätä lättyä edeltäneen ”Lost Together // Lost Foreverin” parhaimpia paloja olivat levyn lopun melodisemmat palat kuten ”The Distant Blue” sekä ”Castles in the Air”. Tälläkin lätyllä on muutamia toimivia tappomelodioita, jotka lisäävät hyvin kolmannen elementin surullisen ambientin sekä mörssäyksen oheen. Esimerkiksi biisin ”Gravity” melodiat näyttävät yhtyeestä juuri näitä puolia. Myös levykokonaisuuden päättävä ”Memento Mori” esittelee yhtyeen tunnelmoivan melodisempaa puolta alun piiskauksen vastapainoksi. Kappale onkin levyn monumentaalisin ja ylevin teos kasvatuksiensa ja blastbeatkliimaksiensa johdosta.

Architects onkin tällä levyllä yksi monipuolisimpia metalcore-yhtyeitä. Se on hämmentävää, sillä levy on toisaalta myös soundillisesti äärimmäisen hyvin yhteen hitsattu ja johdonmukainen kokonaisuus. Monipuolisuuden säilyttävästä yhteenhitsautumisesta esimerkkinä toimii ”All Love is Lostin” hetki, jossa palleaan armotta takova loppupuolen breakdown nostaa koko ajan taustalla olleen ambientmelodian yhtäkkiä päärooliin hetkeksi – vain antaakseen tämän jälkeen täysin melodiaa muuttamatta tilaa muille kappaleen elementeille. Äärimmäisen hienovaraista ja toimivaa.

Architects on luonut äärimmäisen ilmaisuvoimaisen, epätoivoisen raivokkaan ja tuhoavaa melankoliaa maalaavan levyn. Tällä platalla yhtye lujittaa asemaansa metalcoren parhaassa A-luokassa naittamalla saumatta yhteen kiihkoisan aggression tappioiden karaisemaan surumielisyyteen. Tämä kaikki tehdään kuitenkin täydellisen johdonmukaisesti kappaleiden draaman kaaren ehdoilla. Edellisen lätyn tavoin tämäkin kiekko vaatinee aikaa avautuakseen täysin. En osaa vielä sanoa, ylitetäänkö yhtyeen edellinen levy, mutta sen voin sanoa, että ”All Our Gods Have Abandoned Us” on luultavasti kovinta metalcorea, mitä tänä vuonna ulos tulee.

9+/10

Kappalelista:

01. Nihilist
02. Deathwish
03. Phantom Fear
04. Downfall
05. Gone With the Wind
06. The Empty Hourglass
07. A Match Made In Heaven
08. Gravity
09. All Love is Lost
10. From The Wilderness
11. Memento Mori

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Architects Facebookissa