Arctic Monkeys – AM

Takavuosien trendiyhtye palaa pikkutunteihin viittaavan otsakkeen alla. Onko kyseessä nuoruuden ikuisen aamuruskon ylistys vai verkkaisesti vitutuksen varjoissa rämpivä krapularykäys?

Nippu koltiaisia Brittein Sheffieldistä saa vankan jalansijan kotimaassaan, yhdellä Euroopan kaupallisesti merkittävimmistä ja kulttuurisesti merkittävimmällä markkina-alueella. Kriitikot ja tytöt tykkää, skumppa virtaa bäkkärillä. Arctic Monkeys nostettiin vuoden 2006 ”Whatever People Say I Am That’s What I’m Not” -debyyttinsä myötä rock-lehtien puheenaiheeksi. Levykäisen musiikillisesta ansiokkuudesta voitaisiin epäilemättä käydä kunnon tomaattisota, joten tyydyn sanomaan, että olivathan ne Blur ja Oasis tuolloin aika last season.

Vaikka suurilla saappailla on kiva kävellä, pidempään pystyssä pysyminen on asia erikseen. Ajatella, että näyttävän esiinmarssin jälkeen vuosina 2007–2011 on ilmestynyt kaikkiaan 3 levyllistä postmodernin aneemista röökitaukorokkia lisää. ”Do I Wanna Know?” on ”AM:n” ensimmäisen biisin nimi. Hihityttää. Viidennen täyspitkän avaava rautalankahimmailu tarkoittaa ilmeisesti olla salaperäisten miesten salaperäisen viileä tutkielma yksinolosta, mutta riman alta mennään sekä lyriikoiden poju-filosofisuuden, että persoonattoman runkkutunkutuksen osalta. Tällainen perinne-orientoitunut minimalismi on haasteena mielenkiintoinen. Olisi kyettävä tarjoamaan painavia syitä haluta kuunnella kaikista tällaisista kappaleista juuri tämä. Nyt ongelmana on, että Monkeysien mukaelma vaatisi solistilta huomattavasti enemmän kuin mitä Alex Turnerilla on antaa.

Kovasta kyselyiästä kielii kakkosbiisikin. ”R U Mine?” pyörittää vanhaa kunnon ”Paranoidia” härskin häpeilemättömästi. Harmillisempaa on, että tuo riffin pätkä on parasta muuten The Strokesmaisessa kappaleessa. Klassisessa pop-eleganssissa pidättäytyvä ”No. 1 Party Anthem” istuisi sellaisenaan myös Robbie Williamsin albumille. Biisi on ”AM:n” perushöystöön nähden virkistävän erilainen, joskaan ei tarjoile hyvin soljuvaa kalenterinselailumusiikkia kummempaa.

Nyt on niin, että kolmeakymppiä lähestyvien rockin ex-pelastajien lukiopoikakarisma ei jaksa enää kantaa kulmikkaan onttoja kudelmia. Ehkä miekkoset eivät olekaan sielultaan rokkareita? Ehkä he ovat edelleen kaikkea muuta kuin mitä ihmisten tekee heistä mieli sanoa. Musiikilleen on kuitenkin viimeistään nyt käynyt ns. Hivesit: epätoivoisesti inhimillistä kosketuspintaa biiseihinsä tavoitteleva yhtye on vuosien varrella tullut karikatyyriksi itsestään. ”AM:ltä” kuulee, että biisit on synnytetty ”mul ois tämmönen idis” -tyyppisesti yhdessä tilassa venkoillen. Lauluja kyllä voi ja saa kirjoittaa monella eri tavalla, mutta tärkeää olisi löytää se itselle sopivin. ”AM:n” perusteella Arctic Monkeys joutuu yhä jatkamaan etsintöjä.

4/10

Kappalelista:

  1. Do I Wanna Know?
  2. R U Mine?
  3. One For The Road
  4. Arabella
  5. I Want It All
  6. No. 1 Party Anthem
  7. Mad Sounds
  8. Fireside
  9. Why’d You Only Call Me When You’re High
  10. Snap Out Of It
  11. Knee Socks
  12. I Wanna Be Yours

http://www.arcticmonkeys.com/

Kirjoittanut: Eero Tarmo

Kommentoi julkaisua