Ärhäkkä, ryhdikäs ja innostava – arviossa Deep Purplen ”Splat!”
Deep Purplen kaltaisen brontosauruksen kohdalla uuden materiaalin arviointi vaatii kuulijalta tiettyä defenssien pudottamista ja vankkaa kontekstintajua. Heavy rockin kivijalkana tunnettu lontoolaisviisikko on takonut tavaramerkkijytäänsä eri aikakausien vivahteilla kyllästettynä jo yli puoli vuosisataa, eikä uutukainen, ”Splat!”, pyri keksimään kiviratasta uudelleen. Kuivakan ja väsyneen krohinan sijasta yhtyeen otteista sen 24. kokopitkältä välittyvä tunnelma on kauttaaltaan ärhäkkä, ryhdikäs ja innostava.
Albumilla yhtyeen ominaissoundista tuttu rennon letkeä hard rock heijastelee ryhmän nykytilaa: se on soitannollisesti äärimmäisen tyylikästä, vaikka kaikkein terävin nuoruuden vimma onkin jalostunut luonnollisen muuntautumisen myötä kypsään ja harkittuun veteraaniluokan harkitsevuuteen.
Levyn avaava ”Arrogant Boy” on jopa thrashahtavaa kitarointia sisältävä voimapala, joka edetessään saa taiturimaisia soittosuorituksia tyylikkäällä fraseerauksella. Toisena singlenä julkaistu komeasti svengaava ja osiensa välillä makeaa kontrastia sisältävä ”Diablo” nousee esiin yhtenä albumin kiinnostavimmista hetkistä.
Ylipäätään Deep Purplen kaivattu piristysruiske on ollut Don Airey Bandista yhtyeeseen vajaa 10 vuotta sitten pestattu irlantilaiskitaristi Simon McBride. Hänen purevat kitarariffinsä ja elegantit lurittelunsa käyvät komeaa dialogia Aireyn Hammondin kanssa. Samalla ne sulautuvat saumattomasti yhteen basisti Roger Gloverin ja rumpali Ian Paicen erehtymättömän, yhä hämmästyttävän elastisen grooven kanssa. Ian Gillankaan ei luonnollisesti tavoittele enää vokaaliosuuksissaan nuoruusvuosien korkealta ja kovaa kie’unnan äärirajoja, vaan mies operoi nykyään alemmassa, tehokkaasti toimivassa tarinankerronnallisessa rekisterissä. Sinällään tämä istuu kosketinvelho Don Aireyn viehkeästi rönsyilevien ja mahtipontisten Hammond-urkuvallien väliin kuin valettu.
Mitään vallankumouksellista genren uudistamista ”Splat!” ei tietenkään tarjoa, ja paikoitellen sävellyskynä tuntuu piirtävän hieman turvallisia ja ennalta-arvattavia kaaria menneisyyden suuruudenpäivien varjoissa. Tästä esimerkkinä ”Knockin’ At Your Back Door” -tyyppisellä kasarisapluunalla turhankin sopuisasti tehty ”The Rider”. Heti perään yhtye tarjoilee kuitenkin albumin vahvimpiin kuuluvan vaanivan kokeellisen ”The Lunaticin” sekä ”Sacred Landin”, joilla Don Airey pääsee näyttämään kiipparistina luovan aistikkuutensa. Ja vaikka välillä yhtye hellittää kierrokset AOR-vaihteelle, ei se kykene tekemään huonoa biisiä. Tästä esimerkkeinä ”The Only Horse In Town” ja ”Guilt Trippin’”.
Albumin suurin ansio piilee sen rehellisyydessä. Raskaan blues-pitoisen rockin kontiot eivät yritä teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä pohjimmiltaan ovat. Ja mikäpä siinä, kun luotto omien vahvuusalueiden hyödyntämiseen on näinkin kova. Samalla tekeminen pysyy rentona, ja soittamisen ilo näkyy ja kuuluu. Pienoista loppupään biisien tason notkahdusta lukuun ottamatta kokonaisuus pysyy kasassa ilman turhaa konstailua tai soundillista kikkailua. Se jos mikä tekee albumista miellyttävän eheän ja samalla monisyisen.
Ei voi kiistää, etteikö ”Splat!” olisi häkellyttävän relevantti albumi kahdeksankympin korvilla olevilta ukoilta. Se myös alleviivaa sitä faktaa, että Deep Purplella on edelleen kykyä ja tahtoa puristaa itsestään ulos musiikkia, joka puolustaa paikkaansa bändin massiivisessa katalogissa korkeammalla kuin useimmat sen albumit yli neljäänkymmeneen vuoteen.