Arkistojen helmet: Accept – Restless And Wild (1982)

Accept - Restless and WildAccept kuvastaa kaikkea sitä mitä tarkoitan puhuessani perinnemetallista tai kasarihevistä: pääasiassa kappaleet kulkevat keskitempoisten riffien ja radiosoittoon sopivien melodioiden voimalla, mutta aina välillä yhtye irtautuu omasta formaatistaan nopeampien rallien tai tunnelmallisten balladien maailmoihin. Accept kuuluu siis samaan kategoriaan kuin Twisted Sister, joskin ilman meikkejä ja saksalaisella huumorintajulla (mitä ikinä se tarkoittaakaan) varustettuna.

Acceptin omaperäisin ja muistettavin piirre on solisti Udo Dirkschneiderin rapsikurkku – sanon tämän kaikella arvostuksellani yhtyettä kohtaan, sillä toisin kuin valtaosa myöhemmistä yrittäjistä, Accept oli vain Accept, eikä se siis yrittänyt kuulostaa keneltäkään (paitsi ehkä Judas Priestiltä, mutta siinähän ei ole mitään väärää).

Vuonna 1982 julkaistu ”Restless And Wild” on yhtyeen neljäs albumi. Huomionarvoista on, että alkuaikoinaan yhtye petrasi jokaisella levyllään: esikoisalbumi ”Accept” (1979) oli heikko tuotos, mutta kakkos- ja kolmosalbumit ”I’m A Rebel” (1980) ja ”Breaker” (1981) olivat jo kelvollisia tekeleitä. ”Breakerilla” yhtye löysi loppullisen tyylinsä ja rakenteen levyilleen – sen jälkeen kaikki kultakauden Accept-levytykset seurasivat samaa kaavaa: yksi nopea ja vihainen ralli yleensä levyn alussa (”Breaker”, ”Fast As A Shark”…) ja muita rauhallisempi sävellys useimmiten loppupuolella (”Winter Dreams”, ”Can’t Stand The Night”…). ”Restless And Wild” on monessa mielessä kuin ”Breaker 2.0.”, mutta samaan aikaan se on yhtyeen uran onnistunein kokonaisuus. Ennalta-arvattava musiikki voi olla ihan yhtä laadukasta kuin uutta innovoivakin, kunhan se on tehty hyvin.

”Restless And Wildin” hienous piileekin sen yksinkertaisuudessa: vaikka kappaleet on kuultu monen monta kertaa muiden bändien soittamana hieman nopeammin, hitaammin tai toisesta skaalasta, ne kuuluisat biisit toimivat edelleen. Jokainen riffi on tuttu, vaikka levyä kuuntelisi ensimmäistä kertaa, mutta se ei haittaa, sillä yhtyeen kemia toimii. Albumilta kuulee, että yhtye on miettinyt mikä edellisillä tuotoksilla toimi ja mikä ei, ja sitten riisunut kaiken kelvottoman pois. Prosessia voisi kutsua musiikilliseksi tislaamiseksi (koska se liittyy yhtyeen kemiaan, heh), ja vuoteen 1982 mennessä kaikki epäpuhtaudet olivat kadonneet.

”Restless And Wildista” ei löydy juuri sanottavaa, koska se on niin perustavanlaatuinen teos: siitä on jo sanottu kaikki, mutta välillisesti. Aina, kun puhutaan kuinka uusi bändi tahtoo soittaa autenttista kasariheviä, se mukailee Acceptia ja ”Restless And Wildia” (tämä on tietenkin karrikointi, sillä tokihan kasarihevi pitää sisällään enemmänkin kuin yhden levyn). Toisaalta harva yhtye on pystynyt tekemään ”Fast As A Sharkin” tai ”Demon’s Nightin” tasoisia sävellyksiä.

Puhutaan siis hetki yhtyeen urasta, sillä se kuvastaa mielestäni hyvin sitä, kuinka bändin jäsenten välit ja yhteisymmärrys kuuluvat musiikissa. Aina vuoden 1986 ”Russian Rouletteen” asti  Accept piti levyjensä tason korkeana, ja vaikka ”Restless And Wildin” tasoista napakymppiä matkalle ei enää siunaantunutkaan, se ei koskaan onnistunut tekemään täysin laadutonta albumia. Ainakaan siis vuoteen 1986 asti. Ilmeisesti yhtyeen sisällä oli jonkinasteisia erimielisyyksiä, kuten todennäköisesti kaikilla kymmenen vuotta yhdessä olleilla bändeillä on. Lopputuloksena oli, että Dirkschneider sai lähteä ”Russian Rouletten” jälkeen, ja jäljelle jäänyt yhtye muutti tyyliään kolme meripeninkulmaa kaupallisempaan suuntaan. Tätä seurannut, vuonna 1989 julkaistu ”Eat The Heat” oli luokaton tekele, josta yhtye ei ilman Dirkschneideria toipunut, ja se hajosi samalla kun toiveet kaupallisesta läpimurrosta kariutuivat.

Väistämätön reunion Dirkschneiderin kanssa tapahtui vuoden 1993 ”Objection Overruledin” myötä, mutta enää ei soitossa ollut samaa kemiaa, samaa yhteisymmärrystä. Vaikka kolme 1990-luvulla julkaistua Accept-levytystä olivat ihan kelvollisia, ne olivat tekemällä tehtyjä ja täynnä juuri niitä musiikillisia epäpuhtauksia, joista yhtye oli päässyt eroon 1980-luvun alkupuolella. Vasta toisen ”udottoman” Acceptin ja vuonna 2010 julkaistun ”Blood Of The Nationsin” myötä yhtye oli jälleen onnistunut poistamaan liika-aineet soundistaan.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Lisää Aleksi ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi

Kommentoi julkaisua