Arkistojen helmet: AC/DC – Back in Black (1980)

AC/DC löi itsensä läpi vuoden 1979 ”Highway to Hell” -levyllä, mutta ilman sitä seurannutta ”Back in Blackiä” yhtye olisi saattanut jäädä alaviitteeksi rockin historiassa, ei leipätekstiksi. Yllättävintä ”Back in Blackissä” ei ole sen suosio tai laatu vaan se, että levy ylipäätään tehtiin.

Kuten toivon kaikkien tietävän, AC/DC:n alkuperäinen solisti Bon Scott kuoli ”Highway to Hellin” ja ”Back in Blackin” äänitysten välissä. Vain 33-vuotiaan Scottin menetys otti koville Youngin veljeksille (Angus & Malcolm, kitarat), ja ikonisen solistin ja hyvän ystävän menetys oli haudata läpimurron kynnyksellä olleen yhtyeen. Lopettamisen sijaan yhtyeeseen värvättiin uusi nokkamies, tavaramerkkihattuaan pitävä Brian Johnson, joka sopi bändiin välittömästi kuulostaen samaan aikaan itseltään mutta kunnioittaen Scottia.

Suruajan osoitukseksi uusi levy käärittiin kaksivärisiin kansiin: kaikki muu on mustaa, paitsi bändin ja levyn nimi sekä biisilista takakannessa. Kansi, kuten koko levy, on ikoninen ja sai osansa lempeästä piruilusta ”This is Spinal Tap” -elokuvassa (1984).

Kun levy ilmestyi, harva pystyi enää haikailemaan Scottin perään. ”” kuuluu lyhyeen listaan levyistä, joilla ei ole ainuttakaan huonoa tai edes merkittävästi heikompaa kappaletta. Jokainen sekunti on arvokas, soitettu tunteella ja ammattitaidolla, ja kokonaisuus on rock-uskottavuuden ytimessä samalla tavalla kuin Lemmyn viikset tai Elviksen lanteet. Jokaisella on suosikkibiisinsä levyltä, mutta silti uskon kaikkien olevan samaa mieltä siitä, että kyseessä on alusta loppuun timanttinen tuotos.

Minulle AC/DC oli aina jäänyt hieman kuriositeetiksi, radiorockiksi thunderstruckeineen ja highwaytohelleineen. Sitten ostin ”Back in Blackin” ja käsitin, että vaikka pinnaltaan yhtyeen musiikki on äärettömän yksinkertaista ja simppeliä, juuri siinä on bändin nerous: kuinka vähällä voi saada aikaan mahdollisimman paljon. Youngin veljesten riffi- ja melodiavainu ei tarvitse venkoilevia kaksikymmentäminuuttisia proge-eepoksia toimiakseen, vaan kolme tai neljä minuuttia ja sointua riittää. Erinomainen esimerkki siitä, että määrä ei korvaa laatua taiteessa – ei se, kuinka monta nuottia saa minuutiin upotettua, vaan kuinka yhden nuotin saa kuulostamaan tuhannelta. Siinä AC/DC on onnistuessaan maailman paras, ilman pienintäkään epäilystä.

Ei niin paljon kehuja, ettei jotain valitustakin: vaikka Brian Johnson on erinomainen solisti ja mielestäni AC/DC:n ”ainoa oikea solisti” 35 vuoden uran jälkeen, hänen myötään yksi aspekti bändin musassa romahti rajusti. Liian harvoin otetaan esiin, kuinka häikäisevän hyvä lyyrikko Scott oli ja kuinka hänen poismenonsa jälkeinen sanoitustyöskentely on liikuskellut jossakin välttävän ja ala-arvoisen välillä – muutamilla poikkeuksilla, tietenkin. Otetaan muutama esimerkki:

In the beginning
Back in nineteen fifty five
Man didn’t know ’bout a rock ’n’ roll show
And all that jive
The white man had the schmaltz
The black man had the blues
No one knew what they was gonna do
But Tschaikovsky had the news
He said let there be sound
There was sound
Let there be light
There was light
Let there be drums
There was drums
Let there be guitar
There was guitar
Let there be rock

-”Let There Be Rock

Livin’ easy
Lovin’ free
Season ticket on a one way ride
Askin’ nothin’
Leave me be
Takin’ everythin’ in my stride
Don’t need reason
Don’t need rhyme
Ain’t nothin’ that I’d rather do
Goin’ down
Party time
My friends are gonna be there too

-”Highway to Hell

Sitten vertailuna Brian Johnson -aikaista lyriikkaa.

All you women who want a man of the street
Don’t know which way you wanna turn
Just keep coming
And put your hand out to me
Cause I’m the one who’s gonna make you burn
I’m gonna take you down
Down down down
So don’t you fool around
I’m gonna pull it pull it
Pull the trigger

-”Shoot to Thrill

You workin’ in bars ridin’ in cars
Never gonna give it for free
Your apartment with a view on the finest avenue
Lookin’ at your beat on the street
You’re always pushin’, shovin’, satisfied with nothing
You bitch you must be gettin’ old
So stop your life on the road
All your diggin’ for gold
You make me wonder

-”What Do You Do For Money Honey

Tasoero on kivuliaan selkeä. Voidaan toki argumentoida, että lyriikalla ei ole AC/DC:n musiikissa juurikaan väliä. Sinänsä tämä onkin totta, mutta lyriikka on kuitenkin tärkeä osa musiikkia, mukana laulamisen kannalta jos ei muista syistä. Hyvä lyriikka iskee kovaa, suoraan sieluun ja koko olemukseen kuin vaihtovirta, mutta heikommalla sanoitustyöskentelyllä kappale voi silti iskeä kuin tasavirta. Case in point, henkilökohtainen suosikkirallini ”Back in Blackiltä” on ”Shake a Leg”.

”Back in Black” teki AC/DC:stä sen bändin, joka se on nykyään, ja tähän päivään mennessä levy on kaikkien aikojen toiseksi myydyin äänite, jääden kakkoseksi vain Michael Jacksonin ”Thrillerille”. Vaikka vain muutamaa vuotta myöhemmin AC/DC upotti kätensä kyynärpäitä myöten sontaan ”Fly on the Wallin” ja ”Flick of the Switchin” kanssa, meillä on aina ”Back in Black” ja hyvä niin.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Kommentoi julkaisua