Arkistojen helmet: Alice Cooper – Welcome to My Nightmare (1975)
Vaikka Alice Cooperin ura alkoi jo 1960-luvulla ja läpimurto tapahtui viimeistään ”Billion Dollar Babies” -levyn (1973) myötä, herran uran paras – tai ainakin parhaiten muistettu ja ikonisin – levy on ”Welcome to My Nightmare”. Levy pitää sisällään kaiken shock rock -kuvaston, jota King Diamondin ja W.A.S.P.:in kaltaiset yhtyeet veivät metallisempaan suuntaan 1980-luvulla. Vaikka shock rock on Marilyn Mansonia ja – tietyssä mielessä – Rammsteinia lukuun ottamatta melko pitkälti kuollut genre, ”Welcome to My Nightmare” kuulostaa hyvinkin freesiltä ja viihdyttävältä levyltä neljäkymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen.
Alice Cooperin uran alkuajat olivat varsin vauhdikkaita, ja superhitin ”I’m Eighteen” jälkeisessä myllerryksessä maestro nautti huomattavia määriä alkoholia ja sitäkin vahvempia aineita; jos urbaaniin legendaan on uskominen, Alice Cooper viihtyi Janis Joplinin ja Jim Morrisonin kaltaisten 27-klubin jäsenten kanssa. Cooper selvisi, Morrison ja Joplin eivät, mutta tilanne olisi voinut kääntyä toisinkin. Samainen tarina tietää kertoa myös, että Cooper ei muista esimerkiksi ”Lace and Whisky” -levyn (1977) teosta mitään. Onneksi Cooper ei liittynyt 27-klubiin, vaan miehen ura on tällä hetkellä kestänyt lähes viisikymmentä vuotta ja imagon ja liveshow’n lisäksi mies tullaan muistamaan musiikillisista saavutuksista, joista ”Welcome to My Nightmare” on kirkkain.
”Welcome to My Nightmare” sävellettiin ja äänitettiin tämän aikakauden keskellä, mutta kaikesta ympärillä tapahtuneesta huolimatta levy onnistui niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Se ei ollut yhtä itsestään selvä hittilevy kuin ”Billion Dollar Babies” heti ilmestyessään, mutta nyttemmin fanit, kriitikot ja Cooper itse tunnustavat levyn tärkeimmäksi ja parhaaksi – niinkin, että jatko-osa ”Welcome 2 My Nightmare” julkaistiin 2011, kolmekymmentäkuusi vuotta alkuperäisen jälkeen. Vaikka kuinka antelias fani haluaisi olla, täytyy olla valmis tunnustamaan, että ”Welcome to My Nightmare” oli Alice Cooperin viimeinen erinomainen levy ennen 1989 julkaistua ”Trashiä”.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
”Welcome to My Nightmare” ei ole shock rockia sen itsestään selvimmällä tavalla – levyllä ei ole lallattelevia pikkulapsia (lapsikuoro löytyy tosin), ei Mike Oldfieldiltä anastettuja pimputteluja (paitsi kerran, mutta silloinkin se toimii) tai muita sittemin kauhukliseiksi muodostuneita trooppeja. Sen sijaan ”Welcome to My Nightmare” on rock-levy, joka soi kuin painajaisessa – nimensä mukaisesti: levyltä löytyy ”Department of Youthin” ja ”Cold Ethylin” kaltaisia rehellisen groovaavia ralleja, jollaiset olisivat sopineet lähes sellaisenaan vaikkapa sitten ”Love It to Deathille” (1971) tai ”Billion Dollar Babiesille”.
Selkeimmin kauhukuvastoon sopivat mieleenpainuvan monologin ”Devil’s Foodissa” pitävä näyttelijälegenda Vincent Price sekä hyytävä ”Steven”, joka voisi (kun nimen samankaltaisuuden ja kappaleen riipivän tunnelman ottaa huomioon) Stephen Kingin tunnuslaulu. Jos omistat vinyylisoittimen mutta et ”Welcome to My Nightmarea”, osta levy välittömästi ja kuuntele ”Years Ago” ja ”Steven” nimenomaan vinyyliltä, sillä kappaleiden charmista katoaa turhan suuri siivu Spotifysta tai cd:ltä kuunneltuna; neulan rapina yhdistettynä Cooperin tulkintaan (”I must be dreaming / Please stop screaming”) on jotakin sellaista, mikä kaikkien kauhuelokuvien, -kirjallisuuden tai shock rockin ystävien pitäisi kokea edes kerran.
”Welcome to My Nightmare” on huomattavasti parempi levy, kuin muistelin: sen onnistunut painajaismainen tunnelma sopii erinomaisesti yhteen perinteisemmän rock-jytän kanssa ilman, että kumpikaan ominaisuus dominoisi toista liiaksi. Kappaleet ovat riittävän monimutkaisia ja -puolisia, että niitä jaksaa kuunnella 40 vuotta ja enemmänkin, sillä jo hehkutetun ”Stevenin” tasoisia kappaleita ei Alice Cooperin mittavalta uralta monta löydy. Mutta, toisaalta, eipä löydy kovin monen muunkaan uralta.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Aleksi Peura
