Arkistojen helmet: Anthrax – Spreading the Disease (1985)
Liian moni kasuaalikuuntelija unohtaa, että Yhdysvaltalaisen thrash metalin Neljä suurta sisältää neljä bändiä. Olen joskus – kun oloni on ollut besserwissermäinen ja muutenkin ärsyttävä – pyytänyt vähemmän metallia kuuntelivia kavereitani listaamaan ”The Big Fourin.” Kaikki muistavat aina Metallican ja Megadethin; 95 %:ia kykenee lisäämään myös Slayerin joukon jatkoksi, mutta pian ison S:n jälkeen iskee tyhjää. Tämä on valitettavaa, sillä Anthraxilla on paljon annettavaa nykykuulijoillekin, vaikka sen merkitys thrash ja speed metalien kehitykselle on huomattavampi.
Anthrax teki thrash metalista hauskaa: muutoin ryppyotsaisesti ja rankkoja yhteiskunnallisia aiheita käsitelleiden kollegabändien keskellä virnistelevä Anthrax erottuu massasta edukseen. Yhtyeen esikoislevy ”Fistful of Metal” (1984) oli varsin speed metalista poljentoa, eikä yhtyettä meinaa tunnistaa samaksi, jos ei tiedä, mitä kuuntelee. Solistivaihdoksen jäljiltä kakkoslevy ”Spreading the Disease” tarjoilee kuitenkin hioutuneempaa ja välittömästi vain ja ainoastaan Anthraxilta kuulostavaa rässiä. Tempo ei ole yhtä korkea kuin Slayerilla, soitossa ei ole samaa millimetrintarkkaa tatsia kuin Metallicalla ja Megadethillä (vaikka, kuten lienee selvää kaikille, mistään punk-hutiloinnistakaan ei ole ksye), mutta silti, tai siksi, Anthraxia kuuntelee mieluummin: se ei kopioi, se ei luimistele, vaan soittaa omaehtoista ja hauskaa musiikkiaan. Lähin vertailukohta nykybändeistä on eittämättä Lost Society.
Scott Ianin riffikäsi ansaitsee edelleen, kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, hatunnoston jos kaksikin: soitossa on sitä samaa sielukkuutta, mitä esimerkiksi Tony Iommin (Black Sabbath) työskentelyssä on. Todisteeksi väitteestäni asettelen eteesi, rakas Lukija, ”Madhousen” pääriffin. Myös bändin yhteensoitto on ihailtavaa kuultavaa.
Mainos päättyy
Kun aiemmin mainitsin, että Anthraxin esikoislevy oli hyvinkin speed metalinen tekele, sitä samaa kipakkaa räimettä on säilynyt sävellyksiin myös ”Spreading the Diseaselle” – erityisesti ”S.S.C. / Stand or Fall” sekä ”Gung-Ho” ovat hengästyttävyydessään juoksulenkin veroisia suorituksia. Tärkeä tekijä kollegoitaan speedimmälle yleisilmeelle on solisti Joey Belladonnan laulu, joka jakaa kuulijat kahteen leiriin: niihin, jotka pitävät ja niihin, jotka eivät pidä miehen kiukumisesta. Vaikka Belladonnan kauniisti sanottuna omaperäisestä äänestä ei pitäisikään, on hänen tulkintansa kiinteä osa klassista Anthraxia – itse pidän enemmän 1990- ja 2000-luvuilla laulaneen John Bushin (Armored Saint) äänestä, ja onkin sääli, ettei Bush saanut eteensä ”Spreading the Diseasen” kaltaista materiaalia. Niin tai näin, Belladonnan perinteisempi laulu erottuu selvästi lausuntalaulua harrastavien kollegojen rinnalta. Kyllä, James Hetfield (Metallica) lausui lyriikat 1980-luvulla, ja opetteli laulamaan vasta -90-luvun myötä, hyvässä ja pahassa – vastaavasti Dave Mustaine (Megadeth) jatkaa lausuntaansa yhä. Ei, tämä ei ole kritiikki, pelkkä huomio, pysykää housuissanne.
”Spreading the Disease” ei ole Anthraxin paras levy – on siinä ja siinä riittääkö sen rahkeet top 3:n joukkoon – mutta se on silti hyvä tekele, piristävää kuultavaa. Levyssä on sitä samaa tekemisen iloa kuin Lost Societyn ensimmäisessä levyssä. Molempia leimaa myös (paremman sanan puutteessa) energisyyden aura: vaikka sävellyksissä ei ole sinänsä mitään vikaa, ensimmäisenä kuulijan tajuntaan iskee vilpitön ”vittu me näytetään teille” -asenne. Toisille moinen touhottaminen ei nappaa, eikä siinä mitään, mutta ei tätä voi suu mutrussa kuunnella, vaan hymy leviää kasvoille väkisinkin.
Pari vuotta myöhemmin julkaistulla ”Among the Livingillä” (1987) Anthrax osui häränsilmään ja teki sellaisen levyn, jolla ei ole mitään hävettävää ”Master of Puppetsin” (1986), ”Rust in Peacen” (1990) ja ”Reign in Bloodin” (1986) joukossa. Vuoden 1990 ”Time” oli lähes ”Among the Livingin” veroinen tekele, mutta siitä puuttui se sama pilke silmäkulmasta, mikä aiemmilla Anthraxin tekeleillä viehättää. Seuraavaa onnistumista odotettiinkin sitten aina 2010-luvulle saakka, ja vaikka ”Worship Musicilla” (2011) ei virnuiltu, se on väkevä muistutus, mikä erottaa bändin kilpakumppaneistaan: vilpittömyys, välittömyys. Yhä 2010-luvulla, kuten kolmekymmentä vuotta sittenkin.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Aleksi Peura
Voit lukea lisää Aleksin ajatuksia levyistä hänen blogistaan: http://500and1.blogspot.fi