Arkistojen helmet: Black Sabbath – Black Sabbath (1970)

Aina, kun puhutaan heavy metalin historiasta, ensimmäisessä virkkeessä mainitaan Black Sabbathin esikoislevy ”Black Sabbath”, kuin tuon levyn myötä heavy metal sikiäisi ukkosen jyrinästä ja rankkasateesta. Tämä ei tietenkään ole totta, ja melkein kaikki sen tajuavatkin, mutta toiset unohtavat liian auliisti kuinka heavy metalin historia alkaa kauan ennen birminghamilaisnelikkoa. On Steppenwolfin ”Born to Be Wild”, jossa lauletaan ”heavy metal ukkosesta” (profetiaalinen säe, kun ottaa huomioon ”Black Sabbathin” alkavan sateella ja ukkosella); on The Beatlesin ”Helter Skelteriä”; on pauhaavaa ja jymisevää klassista musiikkia; on bluesia; on Jimi Hendrix; on Led Zeppelin; on monia, monia muita. Kysymys on tämä: mikä erottaa ”Black Sabbathin” vaikkapa Led Zeppelinin ”II:stä”, joka, kuten Black Sabbathin esikoislevy, on säröllä soitettua bluesrokkia.

Tärkeä tekijä erottamassa Black Sabbathia edeltäjistään on tietenkin tritonus-intervalli, jonka jokainen musiikin teoriasta välinpitämätönkin metallisydän tuntee. ”Black Sabbath” -kappale, jahka kirkonkellot vaipuvat taustalle, alkaa Tony Iommin tunnistettavalla kitarasoundilla soitetulla tritonus-riffillä. Vastaavaa ei ollut soitettu aiemmin – tai jos oli, merkitys on liian pieni huomioitavaksi tässä – eikä samanlaista raskautta ole luotu sittemminkään. Riffi on ylimaallisen painava, ja kun Ozzy Osbourne (ajalta ennen pimeyden prinssi -imagoaan) laulaa Saatanasta (joskin, on hyvä todeta kaikille Paholaista kauhisteleville kristityille, että sanoitusten sävy ei ole ihannoiva, vaan pikemminkin varoittava ja pelotteleva) on helppo osoittaa alkukohta heavy metalille. ”Tässä se on”, jälkiviisaasti levyä kuunteleva metallisydän sanoo, ”tästä se kaikki alkoi. Ei Iron Maidenia, ei Venomia, ei mitään ilman tätä.”

Mutta, kuten kysyin jo alkukappaleessa, onko todella näin? Onko Black Sabbathin 13.2.1970 julkaistu esikoislevy heavy metalin alku? Paljon edelsi Black Sabbathia, mutta mikään musiikissa ei sikiä tyhjästä, vaan aina on jotakin, mitä uutta innovoivat muusikot ovat kuunnelleet säveltäessään uutta mestariteosta. Mielestäni Black Sabbathin merkitystä tuleekin tarkastella ei niinkään mistä se on syntynyt, vaan mitä se on synnyttänyt – onko tämä yhtye, saati tämä levy, todella heavy metalin alkupiste? Black Sabbathin merkitystä metallin kehitykselle ei voi korostaa liikaa, mutta kuinka paljon asemasta on peräisin ”Black Sabbath” -levystä eikä sitä seuranneista viidestä levystä ja kuinka paljon yhtye todella kuulostaa nykyiseltä heavy metalilta?

Kuunnellaan levy alusta loppuun, ja etsitään legendaarisen nimikkokappaleen ulkopuolelta jotakin, mikä olisi kaikunut muualla heavy metalin historiassa. Ensinnäkin kakkosraita, ”The Wizard”, alkaa soittimista metallisimmalla, huuliharpulla; muutoinkin kappale on paljon lähempänä raa’alla ja säröisellä soundeilla soitettua bluesia kuin vaikkapa sitten W.A.S.P.:ia tai melkein mitään myöhemmästä metallista. Sama johtoajatus kulkee läpi levyn: kappaleet ovat bluesia, jota on soitettu kuin heavy metalia. ”N.I.B.:ssä” lauletaan Luciferista, mutta jälleen sävy on kaukana siitä, mihin vain vuosikymmenessä se oli Venomin myötä muuttunut. Lisäksi levyltä löytyy kaksi coveria, joista toista, ”Evil Womania” ei uskoisi Black Sabbathiksi, jos Ozzy ei sitä laulaisi – kaikki kappaleessa huutaa managerin tai tuottajan väliintuloa.

Kaikkialta ”Black Sabbathilta” löytyy asioita, joita myöhemmin on jalostettu heavy metalissa loputtomin tavoin, mutta silti levy ei kuulostaisi heavy metalilta, jos sen asema ei olisi mikä se on. Black Sabbathin merkitys metallin kehitykselle on kiistaton, mutta en sanoisi esikoislevyä ensimmäiseksi heavy metal -levytykseksi – tai Black Sabbathia ei voi mielestäni kutsua ensimmäiseksi heavy metal -yhtyeeksi, etenkään kun Iommi, Ozzy, Geezer ja Bill Ward ovat yrittäneet etäännyttää musiikkinsa täysin heavy metalista. Anna kun perustelen: mielestäni levy ja yhtye, joka on todella luonut ensimmäisen heavy metal -levytyksen, täytyy olla loputtomasti kopioitu, jäljittelijöiden leegion täytyy hiipiä välittömästi kantapäillä. Kuinka moni yhtye kuulostaa Black Sabbathilta? Yksi, Black Sabbath – edes Ozzy ei onnistunut potkujensa jälkeen säilyttämään ominaissoundia ilman Iommia, Geezeriä ja Wardia. Sen sijaan kuinka moni yhtye kuulostaa Judas Priestiltä? Kaikki maailman sormet ja varpaat eivät riitä laskemaan yhtyeitä, jotka soittavat Judas Priestiä nopeammin, hitaammin, räkäisemmin, matalammalta, mitä ikinä.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole vähätellä Black Sabbathia yhtyeenä tai levynä, vaan päinvastoin korostaa sen poikkeuksellisuutta. Monet ovat yrittäneet kuulostaa samalta vuosien saatossa, mutta Iommin tatsia tai täysin ainutkertaista tunnelmaa, mikä syntyy kun neljä turhautunutta birminghamilaisnuorta laitetaan kahdeksi päiväksi studioon tekemään levy, ei ole onnistuttu imitoimaan. Voi kuinka sitä on yritetty! Sen sijaan jossakin välissä levylautaselta otettiin pois ”Black Sabbath” ja vaihdettiin se ”Sad Wings of Destinyyn” ja mietittiin kuinka paljon helpompaa tällaiset riffit onkaan kirjoittaa…

Post Scriptum

Koska tällä palstalla käsitellään heavy metalin historiaa monista eri näkökulmista, on Black Sabbathin käsittely rajoitettava yhteen levyyn, joka on luonnollisesti ”Black Sabbath”, vaikka vielä samana vuonna julkaistu ”Paranoid” on levynä sekä parempi että metallisempi. Jokainen Black Sabbathin levytys aina vuoden 1975 ”Sabotageen” asti on tärkeä palanen heavy metalin historiaa ja kehitystä, mutta samalla jokainen on omalla erityisellä tavallaan täynnä elementtejä, joita mikään toinen yhtye ei ole voinut kopioida onnistuneesti muuttumatta coverbändiksi. Sen sijaan, että palstan ensimmäiset kuukaudet käytettäisiin yksinoikeudella Black Sabbathin kanssa, olen yrittänyt puristaa mahdollisimman paljon tähän yhteen tekstiin ja monesti puhunkin enemmän koko yhtyeen kuin pelkästään esikoislevyn asemasta.

Kirjoittanut: Aleksi Peura
Tällä palstalla käsitellään heavy metalin historiaa käänteentekevä levy kerrallaan. Ideana on, että käsittelyssä on yksi levy per bändi. Poikkeuksina mainittakoon yhtyeet, jotka tekivät poikkeuksellisen kovan levyn myöhemmin urallaan (esim. Judas Priestin ”Painkiller”), innovoivat uudestaan ja vaikutti usean erillisen alagenren syntyyn (esim. Bathory) tai, jos bändi on Metallica.