Arkistojen helmet: Black Sabbath – Heaven and Hell (1980)
Englannin kielessä on kliseenomainen fraasi: salama ei osu samaan paikkaan kahdesti. Lausetta voisi pitää kaaosteorian todistavana luonnonlakina, sillä kun olosuhteet muuttuvat, vain hullu odottaa samaa lopputulosta. Taiteeseen sovellettuna fraasi tarkoittaa sitä, että kun taiteilija kerran onnistuu luomaan kuolemattoman mestariteoksen, hän ei tule enää koskaan onnistumaan yhtä komeasti uudestaan.
Black Sabbath teki puolen vuosikymmenen (1970–1975) aikana kuusi levyä, joilla se loi paitsi uransa myös jäsentensä huumeongelmat. Jos haluaa, voi näitä kuutta levyä pitää yhtenä kokonaisuutena, sillä niillä soittaa sama bändi ja ne on äänitetty hyvin tiuhaan tahtiin: vaikka olosuhteet muuttuivat, ne pysyivät pääpiirteissään samanlaisina. Suurin muutos taisi olla alati paisuva päihdeongelma. Laulaja Ozzy Osbournen elämäkertaa lukiessa on pakko ihmetellä, että Black Sabbathin taiteellinen paletti pysyi niinkin pitkään kasassa – sen verran hurjaa meno oli. Erinomaisen ”Sabotagen” (1975) jälkeen ongelmat kuitenkin alkoivat kasaantua ja kumuloitua, eikä kahta seuraavaa levyä (”Technical Ecstasy” (1976) ja ”Never Say Die!” (1978)) voi pitää hyvinä, vaikka kuinka yrittäisi. 1970-luvun päätteeksi yhtye potki pihalle solistinsa, ja ilkeät kielet väittivät Black Sabbathin tehneen itsemurhan. Oikeasti se olisi tapahtunut silloin, jos kitaristi Tony Iommi olisi väkisin yrittänyt tehdä vielä yhden levyn Ozzyn kanssa.
Samoihin aikoihin toisaalla Ritchie Blackmore päätti, että Rainbow suuntaisi musiikkinsa varhaisesta power metalista kepeämpään hard rockiin. Siinä tohinassa yhtyeen solisti Ronnie James Dio lähti ja sanoutui irti ”Since You’ve Been Gone” -kappaleen kaltaisesta radiorockista. Pian tämän jälkeen yksi kaikkien aikojen kovimmista rock- ja metallisolisteista värvättiin yhteen kaikkien aikojen kovimpaan rock- ja metallibändiin. Yksi plus yksi on yhtä kuin ”Heaven and Hell”, salaman toinen osuma.
Mainos päättyy
”Heaven and Hell” on Black Sabbathin ja Rainbow’n klassisten levyjen tasoinen mestariteos: jokainen levyn yhdeksästä kappaleesta on erinomainen, eikä ainuttakaan soisi skippaavan. Levyn keskiössä on Dion ja Iommin sävellyksellinen yhteispeli, jossa Dion huikea melodiataju yhdistyy Iommin pistämättömän kovaan riffivainuun. Levy kuulostaa kenties enemmän Rainbow’lta kuin varhaiselta Black Sabbathilta, mutta tämä ei ole ongelma, sillä tällaisena ”Heaven and Hell” antoi suuntamerkit niin Dion myöhemmälle soolouralle kuin myöhemmälle Black Sabbathille. Sen sijaan, että Ozzyn lähtö olisi surmannut heavy metalin pioneerin, Dion saapuminen loi sen uudelleen kuin käärme nahkansa.
Jos ”Paranoid” (1970) ja ”Master of Reality” (1971) olivat muovaamassa varhaista heavy metalia uuteen uskoon, ”Heaven and Hell” oli luomassa soundia, jota kutsun ”klassiseksi heavy metaliksi”. Tässä klassisessa heavy metalissa yhdistyvät varhaisen heavy metalin kolme suurta pioneeria (Black Sabbath, Deep Purple ja Led Zeppelin), Judas Priestin kautta suodatettu kaksoiskitarointi ja riffittely sekä NWOBHM:n melodiailottelu. Tärkeä osa klassista heavy metalia on myös Yhdysvalloissa kasvanut ja 1980-luvun alkupuolella kaupallistunut glam-sävytteinen metalli. Klassisen heavy metalin tunnetuimpia bändejä (Twisted Sister, Quiet Riot…) käsitellään tämän palstan varrella vielä lukuisia kertoja, mutta nostan genremääritelmän tässä esiin, koska Dio-aikainen Black Sabbath näyttäytyy jälkiviisaasti tärkeänä palasena uuden tyylin muotoutumisessa. Ei tarvitse kuin kuunnella ”Neon Knightsin” tai ”Die Youngin” kaltainen ralli, niin ei jää mitään epäilystä, etteivätkö leegiot aloittelevia (tai vähän pitempäänkin soitelleita) muusikoita olisi hakeneet ”inspiraatiota” Iommin ja Dion erittäin hedelmällisen yhteistyön tuloksista. Ainakin Twisted Sister veivasi keikoillaan ”Heaven and Helliä” ennen läpimurtoaan.
Ronnie James Dio pysyi Black Sabbathin kelkassa vain kahden studiolevyn ajan, jonka aikana egot kolisivat yhteen mannerlaattojen lailla. Korvaajan korvaajaksi liittyi toinen Ritchie Blackmoren kanssa sapeleita kalistellut kultakurkku (joka, toisin kuin Dio, oli menettänyt äänensä), Ian Gillian (Deep Purple). Yhteistyön ainoaksi tulokseksi jäi ei-niin-hedelmällinen ”Born Again” (1983), minkä jälkeen Gillian osallistui Deep Purplen reunioniin ja Black Sabbath jatkoi keskinkertaisten levyjen tekemistä. Vuonna 1992 Dio ja Iommi yhdistivät voimansa uudelleen, ja silloin syntynyt ”Dehumanizer”-levy oli parasta Black Sabbathia vuosikymmeneen, vaikka olikin melko laimea tuotos. Toinen reunion tapahtui 2000-luvulla Heaven and Hell -nimen alla, jolloin syntynyt ”The Devil You Know” (2009) jäi Dion uran viimeiseksi. Ei voi väittää, etteikö Dion poismeno olisi surullinen asia vielä viisi vuotta myöhemminkin, mutta onneksi meillä on yhä miehen mestariteokset, joista ”Heaven and Hell” saattaa olla se kirkkain.
Kirjoittanut: Aleksi Peura