Arkistojen helmet: Children of Bodom – Follow the Reaper (2000)

Puhutaanpa hetki nostalgiasta. Muistatko levyn, biisin tai hetken, jolloin käsitit metallin (oletan, että metalliin keskittyneellä nettisivulla valtaosa lukijoista on enemmän tai vähemmän hurahtanut metalliin – jos oletukseni on väärä, pahoitteluni) olevan ”mun juttu”, parasta musiikkia maan päällä, joka puhuttelee juuri sinua? Minä muistan ja toivon, että sinäkin muistat, sillä tuo muisto on erinomainen ja tähänastisen elämäni merkittävimpiä hetkiä.

Olin yhdentoista, ehkä kahdentoista vanha. Sain naapuriltani lainaan poltetun kopion Children of Bodomin ”Follow the Reaperia”, jossa oli käänteisen väriset kannet (oranssi-valkoiset). Hän käski minun kuunnella levyä kotona ajatuksella, koska saattaisin pitää siitä. Tuohon mennessä rankinta diggailemaani musiikkia olivat edellisvuoden hitit, Linkin Park, Limp Bitzkit ja kumppanit. Laitoin kotona lainaan saadun levyn välittömästi soittimeen ja se oli siinä. En muista tarkalleen mitä tein levyä kuunnellessani – luultavasti jotakin tanssinkaltaista heilumista ja poukkoilua – mutta kolmannen kappaleen (”Children of Decadence”) aikana avasin huoneeni oven. Äitini sattui kävelemään huoneeni ohitse juuri sillä hetkellä; hän, joka ei vieläkään käsitä metallia ja varmasti hieman säikähti huoneestani kantautunutta möykkää. Julistin äidilleni ja samalla maailmalle huoneeni ovenraosta: ”TÄSTÄ MÄ TYKKÄÄN!” Ja tykkään edelleen.

En tiedä saako tuosta tarinasta kukaan mitään irti, mutta sillä on olevinaan pointtikin: minulle mikään levy ei ole ollut nostalgisempi kuin teini-iän soundtrackiksi muodostunut ”Follow the Reaper”. Toki muutkin Children of Bodomin varhaisemmat levyt olivat teholuukutuksessa ikävuosien 11 ja 17 välillä, mutta juuri valaistumisen laukaissut ”Follow the Reaper” on henkilökohtaisen musiikkihistoriani tärkein tuotos. Kaikki metallidiggailuni lähtee siitä – jos länsimaisen filosofian historiaa pidetään reunamerkintöinä Platonin teoksiin, kaikki muu musiikkimakuni on reunamerkintöjä ”Follow the Reaperiin”.

Olen koko tekstin kirjoittamisen ajan vältellyt yhtä ajatusta, joka monesti on arvosteluiksi luokiteltavien tekstien ytimessä: en ole kertaakaan sanonut onko ”Follow the Reaper” mielestäni hyvä levy vai ei. Ainakin se oli 11-vuotiaan minun mielestä erinomainen, mutta onko levy todella sitä? Totuus on, että en tiedä, en todellakaan tiedä. Ja koska ”Follow the Reaper” on minulle niin nostalginen levy, en pysty arvioimaan levyn laatua. En kuule musiikkia levyä kuunnellessani, vaan elän uudelleen muistoja joita tuo levy herättää.

Tämä ei ole mielestäni huono asia tai väärin – päinvastoin, mikäs sen parempaa kuin musiikki, joka herättää näin väkeviä tuntemuksia? Mutta epäilen, että on iso joukko ihmisiä, jotka eivät huomaa olevansa nostalgisia milloin mitäkin levyä (tai taideteosta ylipäänsä) kohtaan. Monet tuntuvat sekoittavan keskenään nuoruuden tuntemukset ja musiikin laadun; on varmasti monia ikäisiäni tai hieman nuorempia henkilöitä, joille esimerkiksi Metallican umpisurkea ”St. Anger” on nostalginen levy. Tai jo mainitun Limp Bitzkitin koko diskografia. Toiset heistä myöntävät auliisti, että heille levyjen musiikillisella laadulla ei ole väliä, mutta toiset väittävät täysin vakavissaan, että ”St. Anger” on todella Metallican uran kohokohta tai että Fred Durst on hyvä nokkamies/räppäri/solisti. Believe me, olen tavannut heitä.

Jos jokin on sinulle nostalgista, hienoa, erinomaista, nauti siitä ja nauti nostalgiasta, mutta ole myös varuillasi, sillä nostalgia sekoittaa arvostelukyvyn tehokkaasti. Hyväksy nostalgia yhdeksi tavaksi kuunnella musiikkia tai kokea taidetta, mutta älä tule väittämään, että koska tykkäsit teininä jostain levystä, sen täytyy olla paras levy koskaan. Teininä musiikki tekee syvemmän vaikutuksen henkilöön, koska tuona ristiriitaisten tunteiden ja tuntemusten aikana musiikki toimii monille kanavana käsitellä välivaihetta lapsuuden ja aikuisuuden välissä – tämä puolestaan synnyttää vahvan siteen kuunnellun musiikin ja käsiteltyjen tunteiden välille. Nostalgia on kaunis asia, mutta tiettyjen levyjen asettaminen pyhitettyyn asemaan sen johdosta ei ole. Tämä olkoon varoitus niille lukijoille, jotka odottavat minun tulevaisuudessa kehuvan kanonisoituja metallilevyjä maasta taivaaseen.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Voit lukea lisää Aleksin ajatuksia levyistä hänen blogistaan: http://500and1.blogspot.fi

Kommentoi julkaisua