Arkistojen helmet: Deep Purple – In Rock (1970)
Jos hyväksytään idea, että heavy metal omana genrenään syntyi vasta Judas Priestin ”Sad Wings of Destinyn” myötä vuonna 1976, on kolmelle yhtyeelle annettava asema androgyyneinä vanhempina, jotka yhdessä siittivät sikiön, jonka Judas Priest lopulta synnytti. Kolmesta suuresta ”esimetallin” pioneerista käsittelemme tällä kertaa Deep Purplea ja erityisesti yhtyeen ensimmäistä kiistämätöntä mestariteosta, vuonna 1970 julkaistua ”In Rockia”.
Deep Purple ja Black Sabbath muodostavat mielenkiintoisen vastinparin, toisiaan täydentävät puoliskot: siinä missä Black Sabbath on tiukasti Bändi isolla alkukirjaimella, Deep Purple koostuu Muusikoista, jälleen isolla alkukirjaimella. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka Tony Iommi, Geezer Butler, Bill Ward ja Ozzy Osbourne ovat kovia muusikoita, he eivät ole yksilöinä kovinkaan poikkeuksellisia taitureita. Toki voidaan lähteä miettimään Iommin riffikynää tai Geezerin lyriikoita tai Ozzyn rokkaavuutta, mutta kun heidät laitetaan yhteen, syntyy jotakin, mikä on osasiaan suurempaa. Deep Purplessa sen sijaan yksilöt ajavat kokonaisuuden ohi ja yli: jokainen aloitteleva kitaristi ihastelee jossakin välissä Ritchie Blackmoren sooloja, laulajat ällistelevät Ian Gillianin revittelyjä ”Child in Timen” kaltaisissa sävellyksissä, ja jokaisen rockrumpalin esikuvan tulisi olla Ian Paicen pysäyttämätön groove. Otetaan konkreettisemman esimerkin kautta: ”Paranoidin” ja ”Master of Realityn” kaltaiset levyt syntyvät vain tiukan yhteissoiton tuloksena; vastaavasti ”In Rock” ja ”Machine Head” syntyvät pitkien jamien kautta, joissa jokainen muusikko pääsee loistamaan oman instrumenttinsa kanssa.
Tämä ei tarkoita sitä, että Black Sabbathin muusikot olisivat huonoja tai vähempiarvoisia verrattuna Deep Purplen instrumenttijumaliin, vaan heidän vahvuutensa löytyy juurikin siitä, että he soittavat toistensa kanssa, mikä puolestaan näkyy siinä, että Black Sabbathin miehistö pysyi samana koko 1970-luvun. Deep Purplen miehistövaihdokset ovat vastaavasti olleet niin radikaaleja ja monimutkaisia, että monet jäsenet ovat poistuneet riveistä, palanneet ja poistuneet uudestaan, kunnes 2000-luvulla jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta on vain Ian Paice. Deep Purplen vahvuus on yksilöidensä vahvuudessa, ei kollektiivissa: mitä parempia muusikoita Deep Purplen senhetkisessä kokoonpanossa on ja kuinka hyvät jamisessiot he sattuvat pitämään, sen parempia levyjä on mahdollista odottaa.
Mainos päättyy
Mikään toinen kokoonpano Deep Purplen mittavassa historiassa ei ole yhtä hyvä kuin 1970 – 1973 toiminut ”mark II” eli Ian Paice, Ritchie Blackmore, Jon Lord, Ian Gillian ja Roger Glover. ”Mark II” teki ennen hajoamista, reunionia ja uutta hajoamista neljä levyä, joista kaksi, ”In Rock” ja ”Machine Head”, voi huoletta laskea rockin, hard rockin ja myös heavy metalin yleissivistyksen kivijaloiksi. Kappaleista tunnetuin – se joka kertoo erään kanadalaisen keikkapaikan palosta – löytyy ”Machine Headilta”, mutta ne todelliset helmet löytyvät ”In Rockilta”.
”In Rock” on rocklevy kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Jokainen kappale on niin rock, kuin voi vain olla olematta AC/DC. Jo avausraita ”Speed King” lyö sellaiset kierrokset mittariin, että monet 1980-luvulla ilmaantuneet speed metal -yhtyeet eivät ole päässee samoihin lukuihin. ”Flight of the Rat”, ”Into the Fire” ja ”Bloodsucker” ovat samaten sitä rehellistä, oikeaoppista rokkia, jota on yritetty kopioida 45 vuotta vaihtelevin tuloksin. Levyn todellinen kohokohta on majesteettinen kymmenminuuttinen sävellys ”Child in Time”, mikä lienee parasta, mitä Deep Purple on koskaan tehnyt. Vaikka kappaleen kuuntelisi kuinka monta kertaa, Ian Gillianin tulkinta saa aina niskakarvat pomppaamaan pystyyn.
Mutta ”In Rock” kaikessa loisteliaisuudessaan on vain yksi puoli Deep Purplesta: se toinen puoli on laitettavissa lokeroon nimeltä ”epäonnistuneet jamit”. Jos ”In Rockilta” ja ”Machine Headilta” ei tahdo heikkoa kappaletta löytää, vuoden 1971 ”Fireballilla” ja erityisesti vuoden 1973 sysipaskalla ”Who Do We Think We Arella” sen sijaan hyvät kappaleet ovat uhanalaisia – toki ”Fireball” on tuplabasareillaan jopa ”Speed Kingiäkin” päräyttävämpi rypistys, mutta samalta levyltä löytyy ”The Mulen” ja ”Anyone’s Daughterin” kaltaista kuraa. Puhumattakaan melko pitkälti kaikesta, mitä ennen Ian Gillianin ja Roger Gloverin lähtöä äänitetty ja julkaistu luokaton ”Who Do We Think We Are” tarjoaa.
Mainos päättyy
”In Rock” seisoo rockin ja metallin historiassa omilla jaloillaan, selkä suorana ja katse eteenpäin tiukasti naulittuna. Tällä levyllä ja albumilta poisjätetyn singlelohkaisun ”Black Nightin” myötä Deep Purplesta tuli yksi heavy metalin vanhemmista, kolmannes metallin geneettistä perimää.
Kirjoittanut: Aleksi Peura