Arkistojen helmet: Gamma Ray – Land of the Free (1995)

Gamma Ray - Land of the FreeMonilla suurilla bändeillä on yksi levy, johon koko uran voi tiivistää – yksi tuotos, joka on joko laadultaan erittäin kova tekele tai toisesta syystä ilmestyessään muovasi myöhemmän uran suunnan. Queensrÿchellä tuo levy on ”Operation: Mindcrime” (1988), Helloweenillä ”Keepers of the Seven Keyes” -trilogian ensimmäiset osat (1987 & 1988) ja Gamma Raylla uran merkittävin levy on ”Land of the Free” (1995). Mainittuja levyjä yhdistää myös vuosikymmen tai kaksi myöhemmin väkisin väännetyt ja tarpeettomat jatko-osat, jotka olivat parhaimmillaankin vain tasoa ”ihan ok”.

Kai Hansen on epäilyksettä kolmen tärkeimmän power metal -muusikon joukossa: mies oli perustamassa 1970- ja -80-lukujen taitteessa alan kiistatonta pioneeria, Helloweeniä, jonka ensimmäisellä levyllä (”Walls of Jericho”, 1985) hän lauloi kitaran soittamisen ja säveltämisen lisäksi. ”Keepers”-levyillä Hansen luovutti mikrofonin komeaääniselle Michael Kiskelle, jonka tyyliä ja säväyttävää tulkintaa 95 prosenttia kaikista myöhemmistä power metal -solisteista on yrittänyt jäljitellä. Jos Kisken laulu on ollut merkittävä kaikelle myöhemmälle voimametallille, niin ovat olleet myös pääasiassa Hansenin tekemät sävellykset, jotka ovat kohta kolmenkymmenen vuoden ajan toimineet power metalin aapisena.

”Keepers of the Seven Keyes pt. II” -levyn julkaisun jälkeen Hansen lähti perustamastaan bändistä ja pisti pystyyn uuden poppoon, Gamma Rayn, jonka esikoislevy ”Heading for Tommorrow” julkaistiin vain kaksi vuotta myöhemmin (1990). Gamma Rayn alkuperäinen solisti oli Ralf Scheepers, jonka nokkamiesaikana yhtye teki kolme kelvollista muttei mestarillista levyä. Kun Scheepers poistui yhtyeestä ”Land of the Freen” äänitysten alla pyrkiessään Rob Halfordiksi Rob Halfordin paikalle, Hansen huomasi jälleen seisovansa mikrofonin takana. Kaikki kunnia Scheepersille (hävittyään paikkansa Judas Priestin solistina Tim ”Ripper” Owensille hän perusti Mat Sinnerin (Sinner) kanssa yhä tasalaatuisia levyjä suoltavan Primal Fearin), mutta Gamma Raylla on vain yksi oikea solisti, ja se on Hansen. Vaikka Hansen ei teknisesti tai äänialaltaan ole yhtä huikea heppu kuin Scheepers, Hansenin äänenväri korvaa mahdollisia puutteita. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka tänä syksynä yhtyeen miehistöön toiseksi solistiksi lisätty Frank Beck sopii mukaan.

”Land of the Freellä” Gamma Ray löysi itsensä: levy on merkkipaalu melometallin historiassa yhtäältä erittäin korkealaatuisen sävellystyönsä ja välittömästi tunnistettavan tyylinsä ansiosta, mutta myös häkellyttävän monipuolisuutensa puolesta. ”Land of the Free” on ensimmäinen Gamma Ray -tuotos, jossa kappalemateriaali on kautta linjan vahvaa. Vaikka aiemmilla levyillä oli hetkensä (erityisesti esikoisen massiivinen päätösraita ”Heading for Tommorrow” synnyttää säväreitä neljännesvuosisata myöhemminkin), niitä vaivasi epätasaisuus. Osaltaan alkuaikojen epätasaisuuteen on vaikuttanut myös alati vaihtunut jäsenistö, joka vakiintui ”ainoaan oikeaan” muotoonsa (Kai Hansen, Henjo Richter, Dirk Schlächter, Dan Zimmermann) vasta ”Land of the Freen” jälkeen. Oli syy mikä tahansa, ”Land of the Freellä” tähdet olivat oikeassa asemassa ja kiistaton melometallin mestariteos syntyi.

Jos yksi kappale pitäisi valita edustamaan kokonaista levyä, ”Land of the Freeltä” se olisi lähes yhdeksän minuuttinen aloitusraita, ”Rebellion in a Dreamland”, jonka tapa kuljettaa tarinaa musiikillisesti ja sanoituksellisesti on täysin poikkeuksellista. Se, kuinka hienosti ja luonnollisesti kappale kantaa koko kestonsa ajan, häkellyttää kerta toisensa jälkeen – se, joka tekee näin pitkän ja polveilevan sävellyksen kadottamatta punaista lankaa tai lisäämättä ainuttakaan ylimääräistä tahtia, ansaitsee syvän kumarruksen.

Tästä aasinsiltana alussa esittettyyn huomioon epäonnistuneesta jatko-osasta: ”Land of the Free pt. II” (2007) sisältää yli kymmenen minuuttia kellottavan päätösraidan, ”Insurrection”, josta puuttuu sama flow ja vaivattomuus, jotka tekevät ”Rebellion in a Dreamlandista” niin ajattoman. Päivän opetus olkoon siis tämä: jos muusikot kykenivät kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aiemmin tekemään jotakin maagista, saman taikuuden tavoittelu vanhempana, toisenlaisena muusikkona ja ihmisenä, ei onnistu, ainakaan mairittelevasti. ”Land of the Free” ei tarvinnut jatko-osaa, mutta kun se sellaisen sai, reaktio oli universaali ”meh”.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Lisää Aleksin ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi

Kommentoi julkaisua