Arkistojen helmet: In Flames – The Jester Race (1996)
In Flames, melodisen death metalin suurlähettiläs, kuinka elävästi muistankaan ensitapaamiseni kanssasi. Vuosi oli 2003, levy oli ”Clayman” (2000) ja kappale ”Only for the Weak”. Se kolahti teini-ikäiselle niin kovaa, että edes mökkireissulla tikkaa ei voinut heitellä ilman ”Claymania” taustalla. Seuraavina vuosina tutustuin tietenkin yhtyeen muuhunkin tuotantoon, mutta koska se ei kuulostanut samalta kuin ”Clayman”, hylkäsin monet sivuun ja jätin hyllyyn odottamaan toista ajankohtaa. On mahdollista, että kulutin ”Claymanin” puhki, sillä tätä nykyä en jaksa kuunnella levyä loppuun; sen sijaan kaikki sitä edeltävät tuotokset ovat kokeneet arvonylennyksen.
Arvonylennyksen on kokenut etenkin yhtyeen toinen levy, vuonna 1996 julkaistu ”The Jester Race”. Se ei kuulosta samalta kuin ”Only for the Weak”, ”Take This Life” tai mikään, mitä yhtye on tällä vuosituhannella tehnyt, mutta toisin kuin In Flames vuosimallia 2000–2015, ”The Jester Race” kestää aikaa ja kuunteluja. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: ”The Jester Race” on täynnä syvyyttä, oivalluksia ja lähes kaksikymmentä vuotta myöhemminkin tuoreelta kuulostavia ideoita. Samaa ei voi sanoa vaikkapa ”Soundtrack to Your Escapesta” (2004) saati ”A Sense of Purposesta” (2008). In Flames vuosimallia 1996 on rohkea ja – kehtaanko sanoa? – taiteellinen yhtye: ”The Jester Racen” kuuntelu muistuttaa, kuinka kauas yhtye on juuriltaan eksynyt.
Se, että yhtye lähtee kauas musiikillisilta juuriltaan, ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan monesti se on jopa piristänyt levyjä. Esimerkiksi death metal -poppoona aloittanut Therion muutti tyylinsä sinfoniseksi metaliksi, ja harva fanikaan jaksaa kaivata neljännesvuosisadan takaisia päiviä. Liian usein yhtyeet kuitenkin tekevät muutoksen huonosti: vaikka pelkkä erilaisuus ei tee uusista tuotoksista huonompia, heikommat sävellykset tekevät. In Flames on mielestäni erityisen hieno esimerkki tästä, koska 1990-luvulla yhtye teki mitä upeinta melodista death metalia, mutta siirtyi pop-sävytteisen metalcore-venkoilun kautta johonkin, jota ei oikein voi kuvailla muuten kuin hipsterirokkina metallielementeillä. Jälleen, periaatteessa uusi materiaali ei ole erilaisuutensa takia oletusarvoisesti huonompaa kuin vanha, mutta kun jo ”Clayman” kuulostaa korvaani hittihakuiselta ja yksiuloitteiselta (sen jälkeen tulleista levyistä puhumattakaan), ei ”Siren Charms” (2014) ainakaan paranna tilannetta.
Ainakaan kun vertailukohtana on niinkin monitahoinen tuotos kuin ”The Jester Race”. ”Lord Hypnos”, ”Artifacts of the Black Rain” sekä ”The Jester Race” ovat mitä erinomaisimpia rykäisyjä. Ne esittelevät melodiatajua, jota ei ole jalostettu yksinkertaisten kertosäkeiden kirjoittamiseen, vaan punomaan koukkujen verkko, johon kuulija jää väkisin kiinni. Vaikka levystä ei ensimmäisen kuuntelun jälkeen jäisi juuri melodioita mieleen, ne tarttuvat kyllä, vähitellen, toinen toisensa jälkeen. Juuri siinä on ”The Jester Racen” hienous: syvyys takaa pitkässä juoksussa paljon paremman kuuntelukokemuksen kuin helpot lallattelut, jotka kuluvat tusinassa kuuntelussa täysin puhki.
Jos olisin teinipoikana kuunnellut ”The Jester Racea” enemmän, olisin saattanut pitää siitä jo silloin ”Claymania” parempana, mutta valitettavasti kärsivällisyyteni ei riittänyt niin pitkään urakkaan. Tahdoin helppoa musiikkia, lisää ”Pinball Mapin” ja ”Only for the Weakin” kaltaisia sävellyksiä – toive, johon yhtye vastasi seuraavilla levyillään. Sen sijaan, että yhtye olisi kasvanut kanssani monipolvisemmaksi ja -tahoisemmaksi, se yksinkertaistui ja karsi rönsyjä pois. Toisaalta yhtyettä ei siitä liiaksi voi syyttää, sillä juuri näitä hittiralleja jäähallilliset yleisömassat heiltä haluavat kuulla. Elannon se on Anders Fridenille ja kumppaneille taannut, mutta silti veikkaan, että parinkymmenen vuoden kuluttua yhtyeeltä muistetaan parhaiten ”Claymania” edeltävät tuotokset, ei sitä seuranneita.
Kirjoittanut: Aleksi Peura
