Arkistojen helmet: Iron Maiden – The Number Of The Beast (1982)

Olen tällä(kin) palstalla paukuttanut nostalgiaharhasta, eli siitä, kuinka jokin taideteos vaikuttaa vuosien jälkeen paremmalta kuin se oikeastaan onkaan, koska se liittyy niin kiinteästi johonkin aiempaan elämänvaiheeseen. Tässä ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta monet tuntuvat tulevan sokeiksi omalle nostalgialleen: kuinka monesti muistat kuulleesi kommentteja, kuinka se ja se levy on paras koskaan tehty levy, koska sen kautta henkilö löysi musiikkimakunsa? Minulle erittäin nostalgisia levyjä ovat Children Of Bodomin vuosien 1997 ja 2005 julkaisemat levyt, sekä eräät vanhat Iron Maidenit, etenkin ”Somewhere In Time” (1986) ja ”The Number Of The Beast”. Nyt olen sitten kasvotusten tekstin kanssa, jossa minun pitäisi jotenkin yrittää analysoida levyä, jonka kuullessani palikat loksahtelivat paikoilleen tavalla, joka on sittemmin määrittänyt elämäni suunnan. Ei tule onnistumaan, mutta yritetään kuitenkin – syteen tai saveen, saatana.

Iron Maiden aloitti uransa soittamalla punkahtavaa hard rockia ja varhaista heavy metallia yhdistelevää raskasta rockia. Erityisesti yhtyeen nimeä kantanut esikoiskokopitkä vuodelta 1980 oli toisaalta ehtaa Iron Maidenia, mutta ei kuitenkaan kuulosta yhtyeeltä, joka vielä saman vuosikymmenen aikana oli siirtynyt syntikoilla maustettuun, progeilevaan metalliin. Yksi iso tekijä, joka saa ”Iron Maidenin” ja kakkoslevy ”Killersin” (1981) kuulostamaan erilaiselta, on solisti Paul Di’Anno. Di’Annon laulutyyli oli rajoittuneempi, raaempi ja suoraviivaisempi kuin yhtyeen ainoan oikean nokkamiehen, Bruce Dickinsonin. Vaikka kappalemateriaalissa olikin tyylillisiä eroja (etenkin, kun vertaa ”Somewhere In Timen” ja ”Seventh Son Of The Seventh Sonin” (1988) kaltaisiin mestariteoksiin), Dickinsonin laulamina ”Purgatory” ja ”Phantom Of The Opera” sopisivat vaivattomasti ”The Number Of The Beastille” tai ”Piece Of Mindille” (1983).

Iron Maidenin urassa on kiinnostavaa se, että aina vuoteen 1988 jokainen uusi albumi tuntuu luonnolliselta jatkumolta edelliseen, vaikka suuriakin muutoksia on teosten välillä tapahtunut. Kuten sanottua, ”Killersin” ja ”The Number Of The Beastin” välinen laulajan vaihdos toi mukanaan tyylillisiä muutoksia, mutta kun levyt kuuntelee peräkkäin, ne kuulostavat saman bändin levyiltä. Tämä voi olla itsestään selvä toteamus, mutta kun muistelee miten paljon Amoralin tai Judas Priestin tyylit muuttuivat solistivaihdoksen myötä…

”The Number Of The Beast” on albumi, jossa kaikki osuu kohdilleen. Jopa bonusbiisi, vuoden 1998 CD-julkaisussa joukkoon lisätty ”Total Eclipse” toimii pirullisen komeasti. Olen kuunnellut levyä tasaisesti viisitoista vuotta, ja se kuulostaa edelleen aivan yhtä hyvältä kuin silloin joskus kauan sitten, kun olin lökäpöksyinen esiteini. Paljon tästä on toki selitettävissä nostalgialla, mutta lyön vasemman käteni vetoa siitä, että ”Hallowed Be Thy Name”, ”Run To The Hills” ja ”The Number Of The Beast” ovat erinomaisia metalliralleja siitä huolimatta, että muistan istuneeni sänkyni laidalla montu auki ihmetellen, että miksen ole koskaan aiemmin kuunnellut tätä.

Sanoisin, että ”The Number Of The Beast” on Iron Maidenin erittäin kovatasoisen diskografian kirkkain helmi. Vaikka kaikki klassisen kokoonpanon (1982–1988) levyt ovat oppikirjaesimerkkejä melodisen metallin nerouden puolesta, yhdenkään toisen bändin tekele ei ole kestänyt yhtä hyvin kolmen vuosikymmenen taakkaa. ”The Number Of The Beast” on levy, jolla (heti Judas Priestin ”Painkillerin” (1990) tai ”Defenders Of The Faithin” (1984) jälkeen) selitetään tietämättömälle pakanalle mitä se heavy metal oikein on. Kaikki tarpeellinen on siellä, ja ei ole montaa metallisydäntä, jotka eivät olisi juurikin ”The Number Of The Beastin” kautta käsittäneet metallin ylivoimaisuutta kaikkeen muuhun musiikkiin verrattuna. Jos Iron Maiden on nykyään ylipitkiä ja ennalta-arvattavia levyjä suoltava bändi, 34 vuotta sitten se oli jotakin uutta, jotakin vanhaa ja jotakin iätöntä säveltänyt yhtye.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Lisää Aleksin ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi