Arkistojen helmet: Judas Priest – British Steel (1980)

Olen jo pariin kertaan tämänkin palstan aikana mennyt sanomaan, että Judas Priestin ”Sad Wings of Destiny” (1976) on maailman ensimmäinen heavy metal -levy. Tippaakaan väheksymättä yhtyeen 1970-luvun tuotantoa aion kuitenkin sanoa, että Judas Priestin merkittävin levy on ””. Sanalla sanoen ”British Steel” on vahva kandidaatti maailman definitiivisimmän metallilevyn titteliin.

”British Steelillä” siirtyi pois kokeellisemmasta ja rönsyilevämmästä ilmaisusta. Muutos oli alkanut jo edeltävällä levyllä ”Killing Machine” (1978), mutta vasta ”British Steel” osui kunnolla häränsilmään. Tämä pitää aina muistaa Judas Priestistä puhuttaessa: joskus Glenn Tipton (kitara), Rob Halford (laulu) ja K.K. Downing (kitara) kumppaneineen onnistuvat luomaan jotakin nerokasta, täysin uniikkia ja ylitsepääsemättömän erinomaista (”Sad Wings of Destiny”, ”British Steel”, ”Defenders of the Faith” (1984) ja ”Painkiller” (1990)), ja heti seuraava levytys voi olla täyttä kuraa (”Rocka Rolla” (1974), ”Point of Entry” (1981), ”Ram It Down” (1988)). Jätin listaamatta erään kyseenalaisesta maineesta nauttivan levyn, koska se on mielestäni yhtä – ja valitettavasti sitä levyn kuuluisinta – rallia lukuun ottamatta erilaisuudestaan huolimatta (tai siitä johtuen) laadukas tuotos. Samaa ei voi sanoa tylsästä ”Ram It Downista” tai huonon AOR:n maailmaan eksyneestä ”Point of Entrystä”.

”British Steel” on onnistunut, mittaa sitä, miten tahtoo. Olin ehtinyt unohtaa, kuinka kokonaisvaltaisesti onnistunut tuotos se onkaan: levyltä löytyy varhaista speed metalia (”Rapid Fire”, miksei myös ”Steeler”), yhteislauluanthemeja (”Metal Gods”, ”United”), kokeellisempaa materiaalia (”The Rage”) sekä tietenkin ne kaksi suurta, yhä 35 vuotta myöhemminkin radiossa jatkuvasti soivaa hittiä (”Breaking the Law” ja”Living After Midnight”). Voisi epäillä, että kun levy on näin monipuolinen, se sortuisi tilkkutäkkimäiseksi sekamelskaksi, mutta kaikki biisit toimivat niin yksittäisinä kappaleina kuin kokonaisuutenakin.

Ei sillä, on levyllä turhaakin roinaa. Erityisesti ”You Don’t Have to Be Old to Be Wise” on muutoin erinomaisen tuotoksen selvä harha-askel, mikä on valitettavaa, sillä kappale tulee kriittiseen aikaan levyn puolivälissä. Minulle ainakin on monesti käynyt niin, että olen kuunnellut levyn alkupuolen, jäänyt jumiin ärsyttävään nimihirviöbiisiin ja jättänyt loppupuoliskon kuuntelematta – kenties tämä on omaa samaattomuuttani, mutta epäilen, etten ole ainoa. Lisäksi on mainittava, että vaikka ”United” ei ole huono biisi, siinä on liikaa toistoa. Okei, tarkoitus on selvästi ollut kirjoittaa kappale, jota kaikki yleisössä voisivat laulaa mukana, vaikka he eivät olisi koskaan ennen kuulleet sitä, mutta alle neljäminuuttinen biisi tuntuu viisiminuuttiselta loputtoman kertosäetoistonsa takia.

Syy, miksi sanoin ”British Steelin” olevan definitiivinen heavy metal -levy, on se, että katson sen olleen tärkeässä osassa 1980-luvun ”klassisen heavy metalin” luomisessa. Se oli myös ensimmäisiä kaupallisesti menestyneitä eittämättä heavy metalia sisältäviä levytyksiä. Kaupallisuutta pidetään monesti puritaanien metallisydänten keskuudessa huonona asiana, mutta jos ”British Steelin” kaltaiset levyt eivät olisi menestyneet, monet muut, ei-ihan-niin-kaupalliset klassikot, olisivat saattaneet jäädä julkaisematta. Pitää muistaa, että levy-yhtiöt tekevät bisnestä ja jos heavy metal ei olisi menestynyt myynti- ja soittolistoilla, ei olisi ollut mitään järkeä julkaista metallia – toki heavy metal olisi elänyt pienemmissä piireissä, mutta se puolestaan olisi pahimmillaan tarkoittanut metallin lyhyempää elinkaarta. ”British Steel” on ensimmäisiä aidosti menestyneitä metallilevyjä, jota ilman Quiet Riot olisi saattanut jäädä ilman Billboardin ykkössijaa, Twisted Sister ilman miljoonamyyntejään, varhaisista äärimetallilevyistä puhumattakaan.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

 

Kommentoi julkaisua