Arkistojen helmet: KISS – Destroyer (1976)

En ole koskaan innostunut KISSistä – olen aiemmin leimannut yhtyeen hyvin tuotteistetuksi ja markkinoiduksi tusinarockiksi. Gene Simmons (basso & laulu) on nero bisnesmiehenä, mutta musiikillisista ansioista en ole niinkään varma. Toki ymmärrän sen, että KISS on monille tärkeä bändi ja sitä pitää kunnioittaa, mutta klassikkolevykatsauksillakin on oltava oikeus kritiikkiin, jos sille löytyy subjektiivisesta näkemyksestä sijaa.

”Destroyer” oli KISSin läpimurtostudiolevy, vaikka jo sitä ennen yhtye oli saavuttanut suosiota ”Alive!”-livelevyllä, mikä on melko uniikkia rockin historiassa. Kolme edeltävää, taloudellisesti ei-niin-onnistunutta levyä (”KISS” 1974, ”Hotter Than Hell” 1974 ja ”Dressed to Kill” 1975) olivat soundiltaan raa’empia, rehellisempiä rock-levytyksiä ilman balladeja. ”Aliven!” menestyksen myötä yhtye sai käyttöönsä Alice Cooperin ja monien muiden kanssa työskennelleen Bob Ezrinin sekä huomattavasti suuremman budjetin – lopputuloksensa oli lapsikuoroja, ääniefektejä ja balladeja sisältävä hittilevy, joka oli napakymppi sekä ostajien että kriitikoiden mielestä. Kun tänä päivänä, 39 vuotta myöhemmin, listataan maailman parhaita rock-levyjä, ”Destroyer” ilmaantuu samalla varmuudella kuin sukupuolitauti bordelliin.

Minä todella, todella yritin pitää ”Destroyerista” ja tietyssä mielessä kyllä tajusinkin levyn suosion salaisuuden: kun puhutaan groovaavista ja tarttuvista rock-rypistyksistä, kuten yhtyeen kenties ikonisin kappale ”Detroit Rock City”, mahdollisesti suosikkiraidakseni muodostunut ”Flaming Youth” ja jylisevä ”God of Thunder”, ymmärrän jotakuinkin, mistä yhtyeen suosio tulee. Kappaleet ovat helposti lähestyttäviä, rehellisesti rokkaavia ja rollaavia ja silti täynnä tarttuvuutta, mikä avaa kuulijakuntaa kevyempään radiomusiikkiin tottuneiden keskuudesta. Parhaimmillaan ”Destroyer” onkin juuri näissä yhteislauluanthemeissa, joissa kaikki kuulijat läpi maailman voivat ulvoa kurkut suorana, kuinka vanhemmat kohtelevat kaltoin, kuinka pitää rokata läpi yön tai moottoritiellä täytyy saada kaahata.

Valitettavasti yllämainittujen kolmen kappaleen kaltaiset onnistuneet rykäisyt jäävät kuuntelukokemuksessani oletusarvoiseen asemaan: jotakin tällaista tiesin KISSiltä odottaakin, joten on vain luonnollista, että yhdessä rallatellaan yksinkertaisen tehokkaita kertosäekoukkuja. Sen sijaan en osannut varautua paikalleen jumiutuviin sävellyksiin ja loputtomilta tuntuviin balladipimputuksiin – erityisesti ”Great Expectations” (kuinka ironista, koska minulla oli ”suuret odotukset” levyä kohtaan, ha-ha) on sietämätöntä kuultavaa. Vaikka valtaosa kappaleista on alle kolmeminuuttisia, ne kärsivät toisinaan samasta ongelmasta kuin valtaosa Guns n’ Rosesin suurimmista hiteistä: viidestä minuutista kaksi käytetään biisin lopettamiseen, uusiin ja uusiin toistoihin kertosäkeestä vain pienillä variaatioilla maustettuna. ”Great Expectations” jumiutuu kertosäkeeseensä melko pahasti, samoin ”Shout It Out Loud” ja ”Do You Love Me?”. Kuvaavaa on, että mainituista kappaleista vain yksi on yli neljä minuuttia pitkä ja vastaavasti yksi on alle kolme – silti molemmat tuntuvat minuutin liian pitkiltä.

Tietenkin on vielä tapaus ”Beth” erikseen, mutta siihen olin osannut varautua enkä laske sitä kuin keskikokoiseksi miinukseksi. Yhtyeen oma vastentahtoisuus äänittää koko jättihitti on dokumentoitu hyvin, mutta jos ”kaupallistuminen” (mikä on hauska sana heittää tähän väliin, puhutaanhan kuitenkin KISSistä) ”Bethin” myötä oli sietämätöntä Paul Stanleylle (kitara & laulu) ja Simmonsille, miksi ”Great Expectations” ei ollut ongelma – oliko syynä erilainen lyriikallinen sisältö vai pianon dominoiva rooli ”Bethissä”? No, toisaalta ”Do You Love Me?” sisältää paljon ”Bethiä” kornimpaa rakkauslyriikkaa sekä pianoa – oliko se ongelma äänitys- ja sävellysvaiheessa?

Myönnän, että en ole perehtynyt KISSin tuotantoon kovin syvällisesti ja tätä tekstiä varten kuuntelin ”Destroyerin” ensimmäisiä kertoja kunnolla, oikein täysillä paneutuen, mutta se ei osoittautunut juuri aiempia kokemuksiani ja ennakkoluulojani paremmaksi. Pidän yhä KISSiä enemmän markkinakoneistona kuin taiteellisesti kunnianhimoisena rock-yhtyeenä, mutta olen valmis oppimaan pois tästä käsityksestä ja jahka riittävästi aikaa annetaan, olen varmasti todistamassa yhtyettä eturivissä. Mutta nyt, syksyllä 2015, en ole siellä, vielä.

Kirjoittanut: Aleksi Peura