Arkistojen helmet: Manowar – Kings Of Metal (1988)

Manowar - Kings of MetalEn ole odottanut tätä päivää innolla. En ole istunut työhuoneessasni hykerrellen, kuin Tohtori Julius No tai Ernst Stravo Blofeld. Olen ennakoinut kakkamyräkkää, joka tästä tekstistä väistämättä seuraa – olen yrittänyt löytää jonkinlaisen keskitien, jossa voisin kohdata ihmiset, jotka väistämättä hermostuvat suosikkibändinsä kritisoimisesta.

Minä en pidä Manowarista. Mielestäni yhtye on lapsellinen, typerä ja tehnyt hyvää musiikkia viimeksi noin neljännesvuosisata sitten – jos EP-mittainen ”Thunder In The Sky” (2009) sivuutetaan. Oli aika, jolloin pidin Manowarista, ja menin aina Provinssirockiin 2009 katsomaan vain Manowaria. Pian tuon viihdyttävän keikan jälkeen kuitenkin käsitin, että lavalla esiintynyt yhtye oli täynnä tyhjää uhoa, pelkkä menneisyytensä saavutuksilla rahastava egokoneisto Joey DeMaiolle. Hetki, jolloin kaikki tämä romahti niskaani, oli raskas: yhtye, jota olin vuosia fanittanut, olikin vitsi, jonka huumoriarvo oli unohdettu.

Manowar näyttäytyy epätoivoisena yhtyeenä, joka tekee mitä tahansa saadakseen faninsa uskollisiksi ”manosotureiksi” (vai millä nimellä he kuulijoitaan nykyään kutsuvatkaan): milloin yhtye äänittää uransa huonoimman balladin kuudellatoista kielellä, milloin heilutetaan eri maiden lippuja levynkannessa ja niin edelleen. Silti kaikki mitä yhtye on tehnyt viimeisen reilun viiden vuoden aikana, on jopa fanaattisimmille faneille vaikeasti perusteltavaa. Kuka oikeasti halusi kuulla keskeneräisen, umpisurkealla bassosoundilla riivatun ja laiskasti sävelletyn ”The Lords Of Steelin” (2012)? Entä kenen etuja palvelivat täydellisen tarpeettomat uudelleenäänitykset ”Battle Hymnsistä” (1982/2011) ja ”Kings Of Metalista” (1988/2014)? Tasan yhtä ihmisryhmää, hyvin tiukasti rajattua sellaista, eli Manowar-nimistä markkinointikoneistoa, jonka suuntaan loputtomilla teennäisillä fanipalveluksilla uskolliseksi koulutetut fanit syytivät rahaa. Sama juttu nytkin, kun yhtye saapuu Suomeen: The Circus Helsingissä on välimalli klubien ja areenoiden välissä, joten yli kahdeksankymmenen euron liput ovat noin tuplasti liian kalliit. Mutta liput kelpaavat, koska se on Manowar, maailman kovin bändi.

Kyllä, voit sanoa minua vihaajaksi, poseriksi tai miksi ikinä haluatkaan, mutta muista, että joskus olin kanssasi keikalla kädet ilmassa karjumassa ”Hail And Killin” kertosäettä. Fakta on, että yhtyeen alkupään tuotanto – oikeastaan kaikki ennen keskinkertaista ”Louder Than Helliä” (1996) – on hyvää melometallia. Erityisesti ”Kings Of Metal” on laadukas levy muutamista typeristä ratkaisuistaan (”The Warriors Prayer”, oikeasti?) huolimatta. Kukaan, joka kuuntelee 1980-luvun metallia, ei voi olla pitämättä ”Hail And Killistä” tai ”Kingdom Comesta”. Se on (meta)fyysisesti mahdotonta: riffit, melodiat ja soitto on tiukkaa läpi levyn, ja sanoituksistakin löytyy itsetietoisuutta, ironisuutta.

Teoriani on, että 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Joey DeMaion kipparoima ”manolaiva” teki musiikkia vakavissaan, mutta pilke silmäkulmassa. Mauton ”Pleasure Slave” olkoon tästä todiste: se on TeräsbetoninOrjattaren” esiaste, ja samoin kuin Suomen Manowarin vastine, täytyy olla tehty vitsinä. Jos se ei ole vitsi, se esittelee täysveristä, asiatonta ja mautonta sovinismia – jos Manowar vuosimallia 2012 olisi tehnyt saman biisin, en olisi ollenkaan varma tietoisesta huumoriarvosta. Robert E. Howardin 1930-luvulla kirjoittamista Conan-tarinoista lainattu kuvasto ja lyriikka on vuoden 1988 jälkeen muuttunut oletusarvoksi Manowarin tuotannossa, mutta vielä ”Kings Of Metalin” aikoihin yhtye tuntui tiedostaneen lyriikoidensa lapsellisuuden.

Kenties yhtye edelleen tiedostaa musiikkinsa huumoriarvon (koska pakkohan näin typerälle paisuttelulle on nauraa; ”other bands play / Manowar kills”, c’mon!), mutta kaikki, mitä olen fanitukseni päättymisen jälkeen kuullut, sotii tätä vastaan. Yhtyeen foorumilta sensuroidaan viestejä, joiden sisältö ei ole Joey DeMaion väitetyn nerouden ylistämistä. Medioiden kuvaus- ja keikkaraportointiluvat evätään. Haastatteluja varten toimittajille annetaan pitkä lista aiheita, joista ei sitten saa kysyä – yksi näistä aiheista oli yhtyeen menneisyys. DeMaion pyörittämä Magic Circle -levy-yhtiö teki parhaansa tuhotakseen Rhapsody (Of Fire):n uran.

Jos tämä kaikki on vain osa hyvin rakennettua itsetietoista vitsiä, syön auliisti hattuni, sillä saadakseen aikaan näin totaalimulkun julkkiskuvan, DeMaion todella täytyy olla nero. Manowar elää omaa vitsiään, tietämättä miksi kaikki ympärillä hihittelevät vanhojen miekkosten uhotessa lavalla kuolemaa ”väärälle metallille”.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Lisää Aleksin ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi

Kommentoi julkaisua