Arkistojen helmet: Motörhead – Overkill (1979)
Motörhead tarkoittaa nykyään Lemmyä, pitkän uran tuomaa ikonista asemaa ja periksiantamatonta asennetta. Kun kuuntelee mitä tahansa yhtyeen tuotosta, nämä asiat valtaavat alaa kuulijan tietoisuudessa; musiikki on tietenkin hyvää, mutta herran vuonna 2015 Motörhead on enemmän imago ja rock-uskottavuuden origo kuin mitään muuta. Sitä voisikin pitää enemmän kulttina, jonka keskushahmo on tuo karsimaattinen, erikoisella aksentilla ja kapealla äänialalla laulava mies luomineen. Kaikki metallisydämet ja rokkarit eivät välttämättä kuulu tai halua kuulua tähän kulttiin, mutta meille muille, jotka ymmärrämme Lemmyn olevan enemmän kuin bändinsä nokkamies, ei ole väliä, vaikka maestro itse laulaisi ”Ace of Spadesia” ”Overkillin” sanoilla.
Nyt, kuitenkin, otamme tämän kaiken pois päästämme, heitämme sen sivuun. Palaamme vuoteen 1979 ja Motörhead-nimisen yhtyeen toiseen levyyn. Lemmy ei ole jumala, Lemmy on pelkästään Hawkwindistä potkittu basisti-solisti, jonka uuden bändin ensimmäiseksi tarkoitettu levy (1975 äänitetty ”On Parole”) jäi alun perin julkaisematta, eikä se oikea ensimmäinen levykään (”Motörhead” 1977) sisältänyt kuin neljä omaa biisiä. Nyt, kaksi vuotta esikoislevyn jälkeen yhtye julkaisee ensimmäisen levynsä, jolla on pelkästään omia sävellyksiä.
Ensimmäinen asia, jonka ”Overkillistä” kuulee, on ikoninen rumpukomppi. Eikä mikä tahansa rumpukomppi vaan tuplabasarikomppi. Aiemmin tuplabasareita olivat käyttäneet muun muassa Deep Purple (”Fireball” – jos kappale soitetaan yhdellä basarilla, on se mitä suurin testamentti Ian Paicen rumpujumaluudelle) sekä Judas Priest (”Exciter”, vuonna 1978), mutta vasta ”Overkill” käyttää toista bassorumpua suoraviivaisella, rokkaavalla ja myöhemmästä metallista tutuksi tulleella tavalla. Tämä yksi, erittäin yksinkertainen komppi oli monelle Led Zeppeliniin, Deep Purpleen ja Judas Priestiin tottuneelle tajunnan räjäyttävä kokemus, eikä samaa efektiä voi toistaa enää, 36 vuotta myöhemmin.
Mainos päättyy
Aiemman proto ja heavy metalin soundi on (varhaista Black Sabbathia lukuun ottamatta) raskas mutta siloteltu; Jimmy Pagen riffit ja Robert Plantin laulut vaativat mystisen tunnelman, jonka on oltava tarkkaan harkittu ja studiossa hiottu. Motörhead ei kuulosta tarkkaan harkitulta ja studiossa hiotulta, vaan vilpittömästi vaaralliselta ja raskaalta. Soitto on tarkkaa, mutta se elää ja groovaa tavalla, johon pääsee vain rehellisellä treenillä ja yhteissoitolla. Lemmy laulaa, kuten Lemmy laulaa, mikä vielä korostaa yhtyeen ”punk-asennetta” eli konstailematonta ja välitöntä rokkia. Etevimmin tätä kuvastaa yksi ”Overkillin” parhaista kappaleista, ”Damage Case”, joka groovaa, rokkaa ja rollaa niin pirullisen komeasti, että täytyy olla sydämetön taidemusiikiin kuuntelija, jos jalka ei ala vispata mukana.
Motörheadin vaikutusta metallin kehitykseen ei voi juuri ylikorostaa – merkitystä, joka sikisi ”Overkillistä”. Se oli yhtyeen ensimmäinen onnistunut levy, joka on kestänyt aikaa hämmentävän hyvin. Toki levyn selvä kohokohta on sen avausraita ”Overkill”, mutta koko levy on laadukasta rokkaavaa metallia (vai metallista rokkia?), jonka varaan yhtye on uransa rakentanut. Mielestäni Lemmy teki uransa parhaat levyt myöhemmin, mutta niitä levyjä ei olisi syntynyt ilman ”Overkilliä”.
Päätetään esimerkkiin levyn merkityksestä. Muuan aloitteleva rumpali oli sekopäinen Motörhead-fani, ja kun hän perusti yhtyeensä, bändin tarkoitus oli yhdistää NWOBHM-soitto Motörheadin vauhtiin ja vaarallisuuteen. Vuosia myöhemmin tuo rumpali soitti kaksi biisiä täpötäydellä areenalla idolinsa Ian ”Lemmy” Kilmisterin kanssa – ja tuo esitys kuvattiin Lemmystä kertovaan dokumenttiin. Nuori tanskalaissyntyinen pojankolttiainen on nimeltään Lars Ulrich, ja jos et tiedä hänen yhtyeensä nimeä, kokeile vaikka Google-hakua.
Kirjoittanut: Aleksi Peura
