Arkistojen helmet: Ozzy Osbourne – Blizzard of Ozz (1980)

Ozzy Osbournen potkut Black Sabbathista johtivat pitkällä tähtäimellä pelkkään hyvään, musiikillisesti: Ronnie James Dion johdolla Black Sabbath teki levyn, joka ei kalpene hitustakaan yhtyeen varhaisten mestariteosten rinnalla, ja lisäksi Sharon Arden (nyk. Osbourne) sai bändin mikromanageroitavakseen. Minulle koko Ozzy Osbournen sooloura kuulostaa enemmän Sharonin kuin Ozzyn tekeleeltä. Ei käy kieltäminen, etteikö Sharon olisi taitava (ja häikäilemätön) bisnesnainen, jolla on hyvä vainu löytää taitavat muusikot, mutta olen itse alusta alkaen ollut viehättynyt metallissa siihen, että se on muusikoiden itselleen tekemää musiikkia, ei tuottajien laskelmoimaa markkinapotentiaalia. ei vaikuta vilpittömältä bändin yhteistyön tulokselta vaan Sharonin rakentamalta rahan- ja siinä ohessa musiikintekokoneistolta – toimivalta sellaiselta, mind you.

Olen pitkään sanonut, että ei ole väliä, vaikka kappale tai levy olisikin peräisin tuottajien hitigeneraattorista, kunhan se ei kuulosta siltä. Otetaan esimerkiksi myöhemmin tämän palstan aikana vastaan tuleva Twisted Sisterin ”Stay Hungry” (1984). Harva tuntuu tietävän, että tuota levyä valmistellessaan Atlantic Recordsin tuottajat istuivat alas Dee Sniderin (laulu) kanssa ja kertoivat, minkälaisen levyn he haluavat Twisted Sisterin tekevän. Samalla he lupasivat, että levy myisi miljoonia kappaleita. Tuloksena todella oli levy, joka myi miljoonia kappaleita ja teki Twisted Sisteristä yhden vuosikymmenen tunnetuimpia ja kuunnelluimpia bändejä. Pointtini on tämä: sitä ei kuule ”Stay Hungrysta”, sillä sen kappaleet ovat vilpittömiä ja välittömiä; vaikka ne tehtiin rahantekoa varten, ne tehtiin niin hyvin ja rautaisella tyylitajulla, että tuottajapainostus häivytettiin taustalle.

Tätä samaa en kuule ”Blizzard of Ozzista” tai mistään muustakaan Ozzy Osbournen tekeleestä. Ne kuulostavat liian laskemoiduilta, liian tiukkaan kontrolloiduilta, ja harvoina hetkinä – erityisesti Rhoadsin soolojen aikana – bändi pääsee todella kappaleiden päälle, ohi kontrollista. Kyllä, sävellyksissä on hyvät koukut ja ne toimivat; kyllä, bändi soittaa hienosti; kyllä, ymmärrän täysin, miksi ”Blizzard of Ozz” myi niin paljon kuin se myi. Se johtuu siitä, että levy on tehty ammattitaitoisesti mutta intohimottomasti.

En yritä yksioikoisesti haukkua koko Ozzyn 35-vuotista soolouraa vaan pyrin tekemään pointin sen ongelmallisuudesta; en myöskään pyri haukkumaan Sharonia (sitä on tehty jo pitkään ja paremmin ja tullaan tekemäänkiin vielä pitkään ja paremmin), sillä hän on todella ansainnut asemansa kovalla työllä. Silti en aio pysyä vaiti Sharonin bisnestapojen epäeettisyydestä ja häikäilemättömyydestä: jos omistat ”Blizzard of Ozzin”, vilkaise levyn tekijälistaa. Kuka on rumpalina ja basistina – onko siellä Robert Trujillo ja Mike Bordin merkattuna soittajiksi? Trujillo ja Bordin eivät soittaneet Ozzyn kanssa ennen 2000-lukua, mutta koska Sharon (ja siinä samalla myös Ozzy) eivät olleet enää väleissä alkuperäisten ”Blizzard of Ozz” -muusikoiden (Lee Kerslake ja Bob Daisley) kanssa, he äänittivät bassot ja rummut uudelleen, jotta eivät joutuisi maksamaan provikoita. Tällaista käytäntöä ei tulisi tukea millään muotoa.

Ozzy Osbournen soolouran esikoislevy, vuoden 1980 ”Blizzard of Ozz”, ei kuitenkaan ole arvoton tekele, vaan siltä löytyvät jotkin 1980-luvun klassisimmista heavy metal -ralleista: ”Crazy Train” ja ”Mr. Crowley” kuuluvat jokaisen metallisydämen yleistietämykseen. Vaikka näistä kahdesta biisistä ei pitäisikään, ne pitää tuntea, niin yksinkertaista se on. Myös Randy Rhoadsin soolotyöskentely oli edellä aikaansa ja vaikutti suuresti kokonaiseen sukupolveen metalli- ja rock-kitaristeja.

Jos ”Blizzard of Ozz” tai jokin muu Ozzy Osbournen soolotuotoksista on sinulle, rakas Lukija, tärkeä tuotos, pidä siitä kiinni! Minulle näin ei ole, vaikka kovasti toivoisinkin – mutta jos kohdataan, rokataan ja rollataan ”Crazy Trainin” tahtiin.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Kommentoi julkaisua