Arkistojen helmet: Pink Floyd – The Dark Side of the Moon (1973)

Pink Floyd aloitti uransa psykedeelistä progea soittavana yhtyeenä 1960-luvun puolivälissä. Jo ensimmäisen levyn (”The Piper at the Gates of Dawn”, 1967) jälkeen kitaristi-solisti ja yhtyeen primus motor Syd Barret lähti soolouralle ja katkoi välinsä muihin Pink Floydin jäseniin – Roger Waters (basso ja laulu), Nick Mason (rummut) ja Richard Wright (koskettimet ja toisinaan laulu). Barretin tilalle kitaran varteen ja toisen mikrofonin luo värvättiin samasta kaveriporukasta David Gilmour. Tällä kokoonpanolla yhtye pysyi kasassa noin 15 vuotta ja tuli levyttäneeksi joitakin rock-historian hienoimmista levyistä.

Yhtye haki tyyliään Barretin lähdön jälkeen, ja vasta vuoden 1971 ”Meddlellä” nykyään rockin yleissivistykseen kuuluva soundi alkoi löytyä. Matkan varrelle jäi monia onnistuneita tai ei-ihan-niin-onnistuneita kokeiluja, kuten tuplalevy ”Ummagumma”, jolle jokainen jäsen sävelsi yhden LP-levyn puolikkaan. ”Meddlen” jälkeen yhtye julkaisi vielä ”Obscured by Cloudsin”, joka oli käytännössä soundtrack, ja monet kriitikot sivuuttavatkin sen osana Pink Floydin kehityskaarta.

”The Dark Side of the Moon” julkaistiin vuonna 1973, ja se pysyi Billboard-listalla julkaisuvuodestaan aina vuoteen 1988 asti, 741 viikkoa; samalla se on myös yksi kaikkien aikojen eniten myyneitä levyjä – häviää ainakin Michael Jacksonin ”Thrillerille” mutta ei juuri muille. Järisyttävästä myynnistä ja suosiosta voisi päätellä, että kyseessä on helppo hittilevy, jolla Pink Floyd ”myi” periaatteensa – näin ei ole, sillä ”The Dark Side of the Moon” on ansainnut myyntinsä juurikin albumikokonaisuutena.

”The Dark Side of the Moon” on yksi harvoista levyistä, joista uskoisin kaikkien rockia kuuntelevien pitävän – jos joku ei pidä levystä, hän ei ole välttämättä ymmärtänyt sitä. Tai sitten hän todella on kuun pimeällä puolella. Jokainen kappale on oma mestariteos, jonka asema levyllä on välttämätön, eikä kappaleita saisi kuunnella erikseen vaan aina levykokonaisuuden kautta – muistetaan myös, että musiikki levyllä ei hiljene kuin kerran, ”The Great Gig in the Skyn” ja ”Moneyn” välissä, jossa A-puoli vaihtuu B-puoleksi. On vaikea osoittaa levyltä yhtä ainoaa muita erinomaisempaa osiota, mutta jos jotakin pitäisi nostaa esiin, omaksi suosikikseni on noussut ”Us and Themin” majesteettinen kertosäe sekä ”The Great Gig in the Skyn” eteerisyys.

Huikaisevan sävellystyön lisäksi yksi asia, joka nostaa ”The Dark Side of the Moonin” pään verran muun musiikin yläpuolelle, on Roger Watersin kirjoittamat sanoitukset. ”The Dark Side of the Moon” on konseptilevy, tarinakokonaisuus, mutta ei ilmiselvällä tavalla. Levyn sanoituksia ja tarinaa voisi punnita ja analysoida viikkotolkulla, mutta jätän sen suosiolla muille. Koko levyn tarinallinen kulminaatio tapahtuu oikeutetusti aivan lopussa, ja levy päättyy kahteen kenties rock-historian hienoimpaan säkeeseen: ”And everything under the sun is in tune / but the sun is eclipsed my the moon.”

Mitä voin sanoa levystä, joka on myynyt Yhdysvalloissa yksistään yli 15 miljoonaa kappaletta? En paljon, sillä kaikki on jo sanottu. Päätän tekstin sanomalla, että jos olet joskus kuunnellut ”The Dark Side of the Moonin” ja todennut, ettei se ole sinun levysi, kuuntele levy uudelleen. Anna sille aikaa, anna sille tilaa – et tule eläessäsi monta parempaa levyä kuulemaan.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Kommentoi julkaisua