Arkistojen helmet: Pink Floyd – The Wall (1979)
Tämän palstan tarkoituksena on käydä läpi heavy metalin historia yksi merkittävä levy kerrallaan, ja jokaiselta palstalle valitulta bändiltä on esitelty vain yksi levy – paitsi jos yhtye on innovoinut ja tuonut jotakin uutta genreen useita kertoja, jolloin toinen tai jopa kolmas levy sallitaan. Kyllä, Black Sabbath teki näin aina ”Sabotageen” (1975) asti, mutta ei olisi ollut mielekästä käyttää koko palstan alkupuolta yhden bändin kanssa… vaikka bändi olisikin Black Sabbath. Sen sijaan kunnian ensimmäisestä ”kaksoismaininnasta” ansaitsee brittiläinen progemammutti Pink Floyd.
Kysymys Pink Floydin parhaasta levystä on vaikeampi kuin miltä aluksi vaikuttaa: jos yhtyeen diskografiasta löytyy yksi kaikkien aikojen kehutuimpia ja myydyimpiä levyjä, ”The Dark Side of the Moon” (1973), kysymyksen pitäisi olla pelkkä vitsi. Usean riitaisan vuoden jälkeen Pink Floyd onnistui siinä, minkä ei pitänyt olla mahdollista, ja teki levyn, joka nostaa kysymyksen yhtyeen parhaasta levystä relevantiksi.
”The Wall” oli käytännössä Roger Watersin (basso/laulu) sooloprojekti, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki tuplalevyn kahdestakymmenestäkuudesta kappaleesta ovat hänen käsialaansa. Muut jäsenet ovat lähinnä taustabändinä Watersin magnum opukselle, vaikka David Gilmour (kitara/laulu) hoiteleekin murto-osan vokaaleista ja soittaa ikoniset kitarasoolonsa. ”The Wall” on Roger Watersin tuotos, ja kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi toimia, sillä ”The Dark Side of the Moon” rakentui tiukan yhteissoiton ja -työn varaan.
Mainos päättyy
Silti se toimii, uskomatonta kyllä. Watersin visio tuplalevyn mittaisesta tarinasta on niin vahva, että se kantaa kokonaisuuden ja nostaa sen samaan kastiin ylittämättömänä pidetyn ”The Dark Side of the Moonin” kanssa. ”The Wall” ei ole tavallinen levy, eikä sitä pidä sellaisena ajatellakaan, vaan kyseessä on pikemminkin musiikilliseen muotoon puettu teatterinäytös: monet kappaleista, kuten vaikkapa ”Vera” ja ”Bring the Boys Back Home”, ovat sirpaleisia, keskeneräisiä, kuin lyhyitä kohtauksia suuremmasta tarinasta. Ratkaisu asettaa ”The Wallin” jyrkästi erilleen ”The Dark Side of the Moonista”, sillä siinä missä aiempi mestariteos hiljeni täysin vain vinyylin A-puolen päättyessä ja muodosti illuusion yhdestä pitkästä kappaleesta, ”The Wall” koostuu monista lyhyistä, toisinaan irrallisiltakin tuntuvista palasista. Näiden sirpaleiden lisäksi levyltä löytyy myös tavanomaisempia Pink Floyd -sävellyksiä, joista yksi nousee ylitse muiden.
Kun levy on yhden visionäärin työtä, voisi kuvitella, ettei muille muusikoille juuri annettaisi tilaa. Mitä vielä. Ei ole olemassa sellaista listaa maailman parhaista kitarasooloista, jossa ei mainita David Gilmourin aivan käsittämättömän huikeaa sooloa ”Comfortably Numbin” lopuksi. Juuri tämä kappale oli minulle aikoinaan portti yhtyeen tuotantoon. Muutoinkin Gilmourin kitaratyöskentely on nostettava fokukseen, sillä vaikka sävellykset saattavat olla Watersin, soiton tatsi on ehdottomasti Gilmourin – ja se kuuluu: vaikka In the Flesh hammond-urkuineen on kuin yhdistelmä varhaisaikojen Deep Purplea ja Black Sabbathia, Gilmourin soundi tekee siitä koukuttavan. Viimeinen kappale – se itsestään selvä hittiralli, jonka kaikki jo tuntevat läpikotaisin – jonka tahdon tyrkyttää paremmin esille on tuplalevyn rokkaavin ralli, Run Like Hell, jonka groovelle ei löydy vertaista Pink Floydin mittavasta tuotannosta.
”The Wall” oli tarkoitettu koettavaksi livenä, mutta se toimii myös ilman jättimäisiä lavarakennelmia. Myös elokuvaksi taipunut tarina on niin universaali ja mielestäni selkeämmin kerrottu kuin ”The Dark Side of the Moonin” tarina, että ei ole mitään syytä, miksei se puhuttelisi uusia kuulijoita vielä vuosikymmentenkin päästä. Sen merkitys metallimusiikin kehitykselle kaikuu jokaisessa konseptilevyssä.
Kirjoittanut: Aleksi Peura
