Arkistojen helmet: Rainbow – Rising (1976)

Deep Purplen kultakauden päätös oli pitkä ja täynnä riitoja: ensin lähtivät Roger Glover ja Ian Gillian vuoden 1973 umpisurkean ”Who Do We Think We Aren” jälkeen, ja jo seuraavana vuonna, kaksi yllättävän hyvää levyä (”Burn” ja ”Stormbringer”) myöhemmin, lähti Ritchie Blackmore. Yhtye rimpuili kiinni nimessään vielä yhden pahasti flopanneen levyn – ”Come Taste the Bandin” – ajan, kunnes peli vihellettiin poikki vajaaksi vuosikymmeneksi.

Ritchie Blackmore ei jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan perusti uuden yhtyeen, Rainbow’n, jonka ensimmäiselle levylle (”Ritchie Blackmore’s Rainbow” 1975) hän värväsi joukon melko huonosti tunnettuja musikantteja hoitelemaan muita soittimia. Mikrofonin varteen Blackmore suostutteli noin 160-senttisen italialaista syntyperää olevan miekkosen, joka oli aiemmin laulanut hippianthemeja Deep Purplea usein lämmitelleen Elfin keulilla. Ronnie James Dio – jo viisikymmentäluvulla musiikkona aloittanut ihmemies – oli Rainbow’n esikoislevyn muusikoista ainoa (Blackmoren ohella, tietenkin), joka osallistui yhtyeen kakkoslevyn, ”Risingin”, äänityksiin ja säveltämiseen. Hänen merkitystään metallimusiikille on vaikea ylikorostaa.

”Rising” on todella tärkeä levy heavy metalin synnylle ja kehitykselle: se on yksi niistä levyistä, jossa kaikki vain napsahtaa kohdilleen. Tai näin ainakin monesti annetaan ymmärtää – Kerrang!-lehtikin on äänestänyt ”Risingin” maailman parhaaksi metallilevyksi, joten ihan vähemmistössä tämä näkemys ei ole. Mutta onko se todella niin hyvä?

Kyllä ja ei. ”Risingista” muistetaan parhaiten erinomaiset kappaleet ja Dion huikeat vokaalit, ja vaikka niiden kehuminen on aina ajankohtaista ja täysin totta, levyllä on myös vähintäänkin erikoisia hetkiä. Erityisesti kappale ”Do You Close Your Eyes” saa minut raapimaan päätäni kerta toisensa jälkeen. Vaikka se onkin hieno rokkiralli Deep Purplen hengessä, vastaavaa tekelettä tuskin olisi voinut kirjoittaa milloinkaan muulloin kuin 70-luvulla. Siis, taivas varjele, kättentaputuksia! Ja ne lyriikat: suljetko silmäsi, kun rakastelet kanssani?

Hyvä on, yksi kappale on vähän erikoinen ja neljänkymmenen vuoden kuluttama, mutta sehän on vain yksi kappale. Totta, mutta kun levyllä on vain kuusi kappaletta, on jokaisella oltava tärkeä asema – etenkin, jos puhutaan maailman parhaasta levystä. Onkin helppo ohittaa ei-ihan-niin-erinomaiset rallit niillä jotakuinkin täydellisillä sävellyksillä: olen varma, että kaikki olemme samaa mieltä siitä, että ”Risingin” (ja mielestäni koko Rainbow’n) hienoin hetki on Münchenin sinfoniaorkesterin kanssa soitettu ”Stargazer”, yli kahdeksanminuuttinen mammutti ja mestariteos. Levyn B-puolella on vain kaksi kappaletta, ”Stargazer” ja ”A Light in Black”, jotka molemmat ylittävät kahdeksan minuutin rajapyykin ja ovat oppikirjaesimerkkejä nykyiselle power ja sinfoniametallille.

Niin hieno sävellys kuin ”Stargazer” onkin, se on myös hieman puuduttava. Tiedän, että juuri äsken sanoin sitä mestariteokseksi, mitä se myös on, mutta siitä ei pääse mihinkään, että kahdeksan minuuttia ja 26 sekuntia on liikaa. Kappaleen viimeiset kaksi minuuttia toistetaan samaa melodiaa, eittämättä upeaa kertosäettä, mutta silti kaksi minuuttia on liian paljon. Vaikka saisin maailman parasta viskiä neljä senttilitraa joka aamu, jossain välissä se alkaisi maistua yhdentekevältä. Kappale feidautuu hitaasti äänettömyyteen, mikä myös on mielestäni tyylirike ja laiska ratkaisu… ainakin nykyään, kenties vuonna 1976 se oli jotakin uutta tai ainakin vähemmän klisee.

Niin tai näin, ”Rising” on hieno levy. En sanoisi sitä maailman parhaaksi levyksi tai edes yhdeksi maailman top 10 -levyistä, mutta se on silti loistelias tuotos, jossa sekä Blackmore että Dio – muista muusikoista, kuten Cozy Powellista, puhumattakaan – ovat kenties uransa parhaassa tikissä. Levyn merkitys on kuitenkin vielä sen laatua suurempaa, sillä koko nykyinen power metal on genrenä johdettavissa (Helloweenin filtteröimänä) ”Risingiin”.

Vielä 1977 julkaistu ”Long Live Rock ’n’ Roll” oli lähellä ”Risingin” erinomaisuutta, mutta sen jälkeen Dio sai kenkää ja Blackmore suuntasi yhtyeensä tyylin tuplabasareista ja sinfoniaorkestereista AOR:n ja kevyemmän rockin pariin. Monet muistavat lämmöllä ”I Surrenderin” ja ”Since You’ve Been Gonen” kaltaisia hittejä, mutta minusta Blackmore ei koskaan saavuttanut samaa taiteellista kulminaatiota kuin yhteistyössä Dion kanssa.

Kirjoittanut: Aleksi Peura