Arkistojen helmet: Rush – Moving Pictures (1981)
Olen useita kertoja maininnut – jopa saarnannut – blogissani, että vaikka yhtye muuttaisi tyyliään radikaalistikin, se ei ole lähtökohtaisesti huono asia. Tärkein kysymys on kuinka hyvin muutos tehdään: jos uusi tekele on erilainen mutta erinomainen, mitäpä sitä valittelemaan? Amoralin proge-deathin hylkääminen ja Ari Koivusen värvääminen solistiksi oli suuri muutos, mutta se olisi voinut toimia. Samoin Metallican umpisurkea, sooloton ”St. Anger” (2003) olisi voinut olla nerokaskin tekele. Esimerkkejä epäonnistuneista kokeiluista ja musiikillisista suunnanmuutoksista on lukuisia, mutta samassa hengenvedossa usein unohdetaan, että monet yhtyeet onnistuivat aluksi härskeiltä vaikuttaneissa muutoksissa. Iron Maiden lipui koko 1980-luvun kauemmas punkahtavista juuristaan, Judas Priest teki parhaat levynsä tyylillisissä taitekohdissa, ja Rush iski tiskiin uransa kenties parhaan ja kehutuimman levynsä.
”Moving Pictures” on siitä erikoinen tekele, että se toisaalta kuulostaa koko ajan Rushilta, mutta ei kuitenkaan kuulosta. Minulle Rushin varhaisempi tuotanto on tutumpaa, joten ”2112” (1976) ja ”A Farewell to Kings” (1977) ovat albumeita, joihin yhtyeen muita levyjä väistämättä vertaan; tässä vertailussa ”Moving Pictures” särähtää ensin korvaan, vaikka tarkempi analyysi ei tahdo löytää mitään erityistä syytä siihen. Okei, kappaleissa on vahvempi painotus kasarisyntikan suuntaan ja sävellykset ovat pääosin helpommin lähestyttäviä kuin kryptiset ja venkoilevat varhaisemmat tekeleet, mutta silti soundi on koko ajan hyvin rushmainen.
Iso tekijä levyn tunnistettavaan soundiin on ehdottomasti Geddy Leen omaperäinen ääni, joka on jo neljänkymmenen vuoden ajan jakanut kuulijat tasan kahteen leiriin: niihin, jotka vihaavat, ja niihin, jotka ihailevat. En tiedä vielä kumpaan kuulun, mutta on selvä, että Rush ei olisi Rush ilman nasaalia ja taukoamatta musiikillisissa korkeuksissa liitelevää Leetä.
Mainos päättyy
Sama viha/rakkaus-suhde pätee myös yhtyeen tapaan intoutua musisointiin, jota voi kutsua vain instrumenttirunkkaukseksi, eli progeksi sanan täydessä merkityksessä. Yhtye on koko uransa tasapainoillut veitsenterällä, jonka toisella puolella proge muuttuu itsetarkoitukseksi (ja ne kuuluisat Biisit™ unohtuvat) ja toisella puolella mutkat oiotaan tarttuvuuden nimissä. Vaikka yhtye toisinaan lipsahteli terältä, ”Moving Picturesilla” proge ja tarttuvuus ovat oivallisessa balanssissa. ”Moving Picturesin” suurin ansio on juuri siinä, että häikäisevä instrumentalisointi (erityisesti ”YYZ”:ssä) ja tarttuva hard rock (esimerikiksi ”Red Barchetta”) ovat tasapäisesti edustettuina ilman että kumpikaan tuntuu päälleliimatulta. Samaa ei voi sanoa kaikista Rushin levyistä tai progesta yleensä.
Mainittujen asioiden lisäksi Rushissa huomionarvoista on yhtyeen jäsenten tiukkaakin tiukempi yhteissoitto. Kun bändissä on vain kolme jäsentä ja sävellykset ovat näin monimutkaisia ja -polvisia, touhu kuulostaa helposti onnettomalta räpellykseltä (älä luota vain sanaani, vaan voit etsiä interwebin syövereistä jonkin ala-arvoisen progebändin musaa ja ihmetellä kuinka hirveää musiikkia maailmaan mahtuukaan). Jotta ”Moving Picturesin” kaltaiset levyt kuulostaisivat hyvältä, yhtyeen on soitettava niin tiukasti yhteen kuin vain on inhimillisesti mahdollista. Osaltaan yhtyeen loistavan yhteensoittamisen taustalla on pitkä yhteinen taival – yhtyeen esikoislevyä ”Rush” (1974) lukuun ottamatta sama kolmikko on soittanut jokaisella levyllä. Rushista onkin luontevampaa puhua yhtenä symbioottisena kollektiivina kuin kolmen muusikon muodostamana bändinä.
Vaikka proge ei olisikaan juttusi – mistä sinua, armas Lukija, ei voi syyttää – ”Moving Pictures” voi hyvinkin olla aikasi arvoinen. Kolmenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin levy kuulostaa tuoreelta ja päräyttävän komeasti soitetulta tekeleeltä. Ikä kuuluu sovituksissa ja miksauksessa, mutta tapa, jolla kappaleet hengittävät, on ajaton. ”Moving Pictures” pitäisi lätkäistä käteen jokaiselle aloittelevalle bändille oppimateriaaliksi yhteissoiton tärkeydestä.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Aleksi Peura
Lisää Aleksin ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi
