Arkistojen helmet: Sarcofagus – Cycle of Life (1980)

Otetaan lyhyt oppitunti suomimetallin historiaan. Suomalainen metallimusiikki oli lapsenkengissä pitkään 1990-luvulle, vaikka yksittäisiä onnistujia ja pioneereja – erityisesti Zero Nine, Tarot ja Stone – olikin jo -80-luvulla. Nykyään ajatus olemattomasta suomalaisesta metalliskenestä on vieras, sillä Nightwish myy Wembley-areenan täyteen Lontoossa ja HIM vieraili Billboardin listan kärkisijoilla kymmenisen vuotta takaperin – monista pienemmän mutta yhtä kansainvälisen piirin menestyjistä puhumattakaan. Suomea on tituleerattu ”metallin luvatuksi maaksi”. Koko metallimusiikki rakentuu paljolti 1970-luvun alkupuoliskon brittiläisten bändien musiikillisen perustan varaan, mutta jokaisella alueella on omat pioneerinsä, jotka olivat antamassa omaa erikoisilmettään kansallisille metalliskeneille. Suomessa tämä titteli määrittävänä pioneerina ja ensimmäisenä suomalaisena metallibändinä kuuluu kiistatta Sarcofagukselle.

Sarcofagus teki lyhyen uransa aikana kaksi levyä, ”Cycle of Life” (1980) ja ”Envoy of Death” (1981). Yhtye vaihtoi nimeään ”Envoy of Deathin” jälkeen primus motorinsa mukaan Kimmo Kuusniemi Bandiksi, jonka alla se julkaisi yhden levyn, ”Moottorilinnut” (1982). Jos ”Cycle of Lifen” titteli ensimmäisenä suomalaisena metallilevynä – tai ”jytälevynä”, kuten tuolloin heavy metalia kutsuttiin – on toisinaan kyseenalaistettu, ”Moottorilinnut” oli eittämättä ensimmäinen suomeksi laulettu metallilevy; samaisella ”Moottorilinnut”-tuotoksella äänijänteitään revittelivät muun muassa Kirka ja Muska Babitzin.

Jos ”Cycle of Lifea” kuuntelee odottaen jotakin Tarotin ”Spell of Ironin” (1986) kaltaista, pettyy väistämättä, sillä Sarcofagus toimi tyystin toisessa ajallisessa kontekstissa. Kuusi vuotta myöhemmin Suomessa ”heavy rock” oli suurempi ja laajemmalle levinnyt juttu,  ja Iron Maidenin, Metallican ja Motörheadin kaltaiset yhtyeet keikkailivat täällä. Vuonna 1980 ”jytä” oli outoa ja uutta; sen lopullinen ilme oli vasta muovautumassa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Sarcofagus ei voinut ottaa mallia Iron Maidenilta tai Metallicalta, kuten Tarot ja Stone vuosikymmenen lopulla tekivät, vaan ”Cycle of Life” kuulostaa enemmän varhaisen Judas Priestin ja Deep Purplen rankempien biisien välimuodolta.

Ollakseen alansa ensimmäinen Suomessa ”Cycle of Life” ei ole ollenkaan pöllömpi tekele. Toki se on monessa määrin hyvinkin amatöörimäinen, eivätkä soundit – erityisesti kitarasoundit – korvia juuri hivele, mutta kaikki vastaavat puutteet ja heikkoudet sopivat levyn tunnelmaan täydellisesti. Solisti Hannu Leidénin (joka myöhemmin tuli monille tutuksi Havanna Blackin nokkamiehenä) ontuva tulkinta yhdistettynä ohueen kitarasoundiin on tärkeä osa levyn charmia.

”Cycle of Life” koostuu pääosin alle neljäminuuttisista ralleista, jotka rakentuvat judaspriestmaisesti yhden pääriffin ja vahvan kertosäekoukun varaan, pitkähköjä kitarasooloja unohtamatta. Levyä parhaiten kuvastavatkin ”Here I Amin” ja ”Subconsious Penetratingin” kaltaiset kappaleet; lisäksi esimerkiksi ”Feed Me” -biisin kitarasoolo ei kalpene vertailussa saman aikakauden brittiläisille tekijöille tippakaan. Levyn puolivälin instrumentaaliraita ”Go to Hell/Incarnation/Cycle Closes”, jonka aikana hahmo kuolee ja syntyy uudestaan, liittyy Sarcofaguksen egyptiläisestä mytologiasta inspiroituneisiin sanoituksiin – konsepti, joka jää levyllä valitettavan irralliseksi. Levyn kritisoiminen ja tai muu analysointi on täysin tarpeetonta ja mahdotonta, sillä kuinka kritisoida pioneerien pioneeria – mihin vertaa alansa ensimmäistä?

Sarcofaguksen taru oli valitettavan lyhyt. Kakkoslevy ”Envoy of Death” oli selvästi hioutuneempi tuotos sisältäen peräti yhdeksän minuuttia pitkän päätösraidan ”Black Contract”, ja muutoinkin levy on ammattimaisempi menettämättä kuitenkaan ”Cycle of Lifen” charmia. Kun ”Moottorilinnut”-levy jäi vaille suurempaa läpilyöntiä, Kimmo Kuusniemi laittoi soittohommat jäihin reiluksi pariksikymmeneksi vuodeksi ja keskittyi ohjaamaan musiikkivideoita Vaderin ja Madonnan kaltaisille artisteille (sekä paljon muuta). Sarcofaguksen levyt olivat pitkään vaikeasti löydettävää kulttikamaa, ja yhtyeen diskografia sai virallisen CD-julkaisunsa vasta 2000-luvun alussa. Samoihin aikoihin Sarcofagus teki paluun lavoille ja levytyskantaan vuoden 2007 ”Core Values” -levyn myötä. Ympyrä sulkeutui täysin vuonna 2008, kun Kuusniemi teki ”Promised Land of Heavy Metal” -dokumentin suomalaisesta metalliskenestä, jota hän oli perustamassa.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Voit käydä lukemassa lisää Aleksi ajatuksia levyihin täältä: www.500and1.blogspot.fi