Arkistojen helmet: Slipknot – Slipknot (1999)

1990-luku oli perinteiselle metallille väärällä tavalla synkkää aikaa: monet suuret yhtyeet hajosivat tai päätyivät tekemään turhanpäiväisiä levyjä (tai molempia: *kröhkröh* Judas Priest *kröhkröh*), keikka-areenat kutistuivat ja grungen innoittama alternative rock ja metal toimivat vastaliikkeinä melodiapainotteiselle klassiselle metallille. Monille perinteisen metallin faneista vuosikymmenen puolivälissä päänsä nostanut nu metal oli vihonviimeinen loukkaus, genre, joka yhdisti heille rakkaan metallin hiphopista ja rapista lainattuun rytmi- ja alaäänipainotukseen. Jo saman vuosikymmenen aikana, aina uuden vuosituhannen ensimmäisiin vuosiin saakka, nu metal muodostui kirosanaksi ”trve” metallisydämille: nu metal oli kaikkea sitä, mitä ”oikea metalli” ei ollut, kaupallista sontaa – maine, jota Limp Bitzkitin, Kornin ja Linkin Parkin suuri suosio ja jättimäiset esiintymislavat eivät auttaneet.

Olen aina laskenut itseni perinteisen metallin kannattajaksi: minulle paras musiikki syntyy melodioiden kautta, enkä ikinä vaihtaisi Iron Maidenin melodista neroutta tai Kreatorin runnovaa voimaa Kornin munattomaan pomppumetalliin. Olen kuitenkin kokenut oloni vieraantuneeksi koko ”nu metal vs. oikea metalli” -väittelystä, sillä 2000-luvun näkökulmasta koko kiista on vanhanaikainen ja merkityksetön: innovatiivisempi myöhempi metalli syntyi näiden kahden puoliskon (teesin ja antiteesin) synteesinä. Tärkeä palanen nu metalin syntien sovittamisessa perinteisen metallin kannattajille oli Slipknotin esikoislevy ”Slipknot”, joka yhdisti erinomaisesti sekä rytmistä pomppumetalliriffittelyä että melodioita ja energistä, äärimetallista lainattua räimettä.

Energisyys onkin paras sana kuvaamaan ”Slipknotia”: erityisesti levyn alkupuoli on täynnä häikäisevän komeasti tykitteleviä biisejä, jotka saavat pään viuhtomaan vimmasti mukana, vaikka kuulija istuisi ruuhkabussissa ja vieressä istuva eläkeläisrouva valittaisi heiluvista hiuksista. Aina ”Tattered & Torn” -kappaleeseen asti ”Slipknot” on levynä erehtymätön, juuri sitä, mitä toivoa saattaa, eikä sen jälkeenkään kappalemateriaali katastrofaalisesti romahda. Ongelma on siinä, että Slipknot on koko uransa ajan tehnyt liian pitkiä levyjä, joilta kyllä erinomaiset yksittäiset kappaleet nousevat esiin, mutta kokonaisuutena levyt ovat korkeintaan hyviä, eivät missään nimessä lähellä parhaita hetkiään. Yksi syy tähän on varmasti se, että yhtyeen tuotosten kuuntelu on niin kuluttavaa touhua – mellakka ruuhkabussissa ja niin edelleen – ettei kuulija jaksa sitä tuntia yhtäjaksoisesti, vaan hän turtuu.

”Slipknotin” alkupuoli on, kuten sanottua, silkkaa timanttia: kaikki ”(sic)”:in ja ”Spit It Outin” välillä on onnistunutta, rytmistä ja samaan aikaan melodista ja koukuilla täytettyä modernia metallia, jolle ei ole vieläkään kunnollista genreluokitelmaa. Monille puristeille kaikki pomppuriffit ja sämpläykset ovat olleet seitsemäntoista vuoden ajan liikaa, ja ei tarvitse paljoa internetin syövereitä tonkia, kun löytää kielikuvia Slipknotista ”metallin Justin Bieberinä”. Tämä maine ei kuitenkaan ole bändin itsensä syy, vaan pikemminkin syypäitä ovat taipumattomat genrejäärät, joiden mielestä metallissa ei ole tapahtunut mitään hyvää sitten Judas Priestin ”Painkillerin” (1990). Heidän kaltaisensa ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä sitä, että parhaimmillaan Slipknot on murhaavan kova bändi.

Heikoimmillaan se tosin on varsin rasittavaa kuultavaa. ”Slipknotin” jälkipuolisko jää minulta usein kuuntelematta, sillä loppupuolen sävellykset eivät tarjoa mitään, mitä alkupuolen rypistykset eivät olisi jo minulle antaneet, joskin paremmin. Monet varmasti nauttivat ”Prostheticsin” kaltaisista tunnelmoivimmista ja (paremman sanan puutteessa) hiipivimmistä kappaleista, mutta häikäisevän vahvan alun jälkeen viimeiset 5-7 kappaletta jäävät väkisinkin paitsioon. Mitään suurta vikaa niissä ei ole, mutta ylipitkän levykokonaisuuden loppupuoli on epäedullinen paikka mille tahansa ei-ihan-niin-priimalle materiaalille.

Slipknot on aiheuttanut paljon keskustelua, paljon positiivista ja negatiivista kehitystä metallin, ja kaikilla on mielipide yhtyeestä. En yritä antaa koostavaa katsausta koko uuden vuosituhannen mittaiseen väittelyyn, vaan lisätä oman näkökulmani joukkoon, pisaran vellovaan keskustelun mereen. Paras tapa kuitenkin luoda tai haastaa oma mielipide on kuunnella kiistan lähtöpiste, yhtyeen esikoislevy, joka iästään huolimatta on edelleen piristävää kuultavaa: se on hengästyttävää, kuluttavaa ja antoisaa, vaikka se olisikin parempi kuuntelukokemus lyhyempänä.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Voit lukea lisää Aleksin ajatuksia levyistä hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi