Arkistojen helmet: Venom – Welcome to Hell (1981)

Venom - Welcome to HellOn yhtyeitä, joiden merkitystä metallimusiikin kehitykselle ei voi liioitella: Black Sabbath, Judas Priest, Bathory sekä tietenkin Venom. Jos kaikki metalli voidaan johtaa takaisin Judas Priestiin ja Black Sabbathiin, kaikki äärimetallin muodot voidaan johtaa takaisin Venomin ensimmäisiin levyihin. 1980-luvun alkupuolella julkaistut ”Welcome to Hell” (1981), ”Black Metal” (1982), ”At War with Satan” (1984) sekä edeltäjiään heikompi ”Possessed” (1985) loivat pohjan kaikelle sille, mistä nykyään puhutaan thrash, death ja black metalleina; sittemmin muut yhtyeet jalostivat eri ominaisuuksia Venomin musiikista omiksi alagenreikseen, mutta Metallican, Mayhemin Kreatorin, Celtic Frostin ja Deathin kaltaiset pioneerit ovat versonneet halusta ”olla kuin Venom, mutta rankempia”.

Kun puhutaan näin tärkeästä levystä ja bändistä, kaikki yritykset ”arvostella” (mikä ei ole tämän palstan tarkoituskaan) ”Welcome to Hell” ovat täysin mahdottomia ja merkityksettömiä. Kukaan, joka ei levyä tunne, hipsii tällä samalla sekunnilla levykauppaan, vapaavalintaiseen suoratoistopalveluun tai nettikauppaan ja hankkii levyn kokoelmaansa. Tämä ei ole kehotus vaan vaatimus; otan hevarikorttisi siksi aikaa pantiksi. Mene vain, me muut odotamme kyllä.

Venomin vimma on yhä, yli 30 myöhemminkin, käsinkosketeltava. ”Welcome to Hell” on alle kolmevarttinen rypistys, jossa ei tylsää hetkeä ole: se riehuu kuin uusnatsi (”patriootti”) moskeijassa. Millintarkkaa touhua soitto ei ole, vaan Abaddonin horjuva komppi ja Cronoksen summittainen bassottelu luovat tuntua hallitsemattomista väkivaltapurkauksista, joiden kohteeksi kuulija kerta toisensa jälkeen joutuu. Cronoksen ärjyntä (joka yhdistettynä edesmenneen Motörheadin Lemmy Kilmisterin raspiin muodostavat tärkeän kasvualustan örinävokaaleille) ei ainakaan luo rauhan ja seesteisyyden illuusiota, vaan punatukkaisen punkkarin karjuessa mikrofoniin ”Witching Hourin” kaltaisia kappaleita löysät lorahtavat varomattomalle housuun.

Nykymittapuulla Venom on varsin kesyä musiikkia, mutta vuonna 1981 tilanne oli tyystin toinen. Ennen Venomia Black Sabbathin viattomalta tuntuvat flirttailut sielunvihollisen kanssa olivat pahantahtoisinta ja saatanallisinta metallimusiikkia maailmassa. ”Welcome to Hellin” avaava ”Sons of Satan” ei enää flirttaillut viattomasti saatanallisuuden kanssa, vaan pahuudella ilakoitiin ja kaikki hyveet vaadittiin viskattavaksi sivuun. Black Sabbathin blues-sävyiset riffit ja Ozzy Osbournen laulu korvattiin sinnepäin soitetulla Motörheadilla, jossa taitovaatimukset korvattiin kiihdyttämällä biisejä vieläkin enemmän. Yksi vertaus, jolla Black Sabbathin ja Venomin perustavanlaatuista eroa voi havainnollistaa, tulee kauhuelokuvien (joista molemmat yhtyeet hakivat inspiraatiota) maailmasta: jos Black Sabbath on kuin 1930-luvun Universalin hirviöelokuvat (Frankenstein, Dracula, Muumio…), Venom on splätter-kauhua (Teksasin moottorisahamurhaaja, Halloween, Perjantai 13. päivä…).

Aiemmin mainitsin, että Venomia kuunnellessa löysät saattavat lorahtaa housuun. Tämä ei ole pelkkä vessahuumoriin pohjautuva vitsi, vaan taustalla oli jopa (uskoo ken tahtoo) pointti: monet varomattomat, Judas Priestiin ja Rushiin tottuneet kuulijat todella kadottivat suolikontrollinsa kuullessaan ensikertaa Venomia. He todella pelkäsivät kuulemaansa musiikkia ja uskoivat, että Saatanaa ylistäviä kappaleita tehneet muusikot todella olivat satanisteja; monet kuulijoista pelkäsivät sielunsa kohtalon puolesta kuultuaan ”Welcome to Hellin”. Tällaista aitoa, peittelemätöntä pelkoa ei nykykuulija tunne, ainakaan Venomia kuunnellessaan. Jos pystyisin, tahtoisin elää päivän 1980-luvun alkuvuosina vain kokeakseni, miten pelottava Venom on todella ollut.

Kenties joku, joka ei ole aiemmin kuullut Venomia, pettyy ensikuultelun jälkeen, sillä mielikuvat ovat tyystin toisenlaisia eikä rumpali pysy tahdissa. Juuri siinä kuitenkin on Venomin vahvuus: vaikka Mantas-Cronos-Abaddon-kolmikkoa parempia muusikoita on ollut pelkästään metallimusiikin kentällä tuhansia, tämän trion luoma musiikki leikkii jollakin voimakkammalla ja pitkäikäisemmällä kuin pelkkä Yngwie Malmsteen -tyylinen soitinrunkkaus. Venom luo tunnelman, maalailee mielikuvia ja antaa kuulijalleen aktiivisen osan kuuntelukokemuksessa. Siinä missä kaiken maailman ynkät haluavat vain ällistyttää kuulijansa sorminäppäryydellään, Venom antaa kuulijalle tilaa täyttää tyhjät kohdat itse, ällistyttää itse itsensä.

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Lisää Aleksin ajatuksia levyistä voit lukea hänen blogistaan: www.500and1.blogspot.fi

Kommentoi julkaisua