Armotonta menettelyä – arviossa Mustasuon ”Hiljaisuus”

Armotonta blackened crustia ruhjova ja grindin sekaiseen noise rockiin sekoittava oululaistrio Mustasuo on päässyt kolmanteen pitkäsoittoonsa asti. Koronasulkujen loppuvaiheilla, syksyllä 2020 kasaan puristettu albumi huokuu ajankuvan mukaista tunnelmaa: klaustrofobista, hulluuden rajamailla keikkumista. Yhtyeen ulosanti on katarttisen raivoisaa, mutta yhtye on onnistunut ujuttamaan mukaan myös sopivasti poikkiteloista ja -taiteellista jazz-koukkua tappamaan meuhkaamisen ennalta-arvattavaksi tekevän geneerisyyden.

Huutolaulaja-kitaristi Antti Saarilammen, rumpali Tomi Luimulan ja vielä albumilla soittavan mutta sessioiden jälkeen yhtyeen jättäneen basisti Christopher Livingstonen yhteissoitto on kiitettävän tiukkaa, ja epäsuoremmatkin soitannolliset mutkat taittuvat matkalla keskimääräistä crust-retkuetta tiukemmin.

Jo avausraidasta ”Levottomat kädet” lähtien kaahataan talla pohjassa, ellei jopa pohjasta läpi, mutta silti vaarallisuuden tunnetta tuovalla tavalla hallitusti. ”Aikamme on loppumassa” tuo mieleen 90-luvun alun hardcorempi Radiopuhelimet keskitempoisen triolibläkkiksen kimpussa. Kahteen osaan jaettu albumin nimikkobiisi toimii ensimmäisessä osassaan pirun napakasti Sielun Veljien rytmisyyden yhtyessä mustaan, melodiseen sahaukseen tuoden Ajattaramaisen viban. ”Huijaus”-biisin Voivod-henkinen jazz-jarruttelu täydestä vauhdista tuo yhtyeen bläkkispitoiseen kaahaamiseen mukavaa John Zornin, Bill Laswellin ja Mick Harrisin jazz-grind-yhtye Painkillerin tyyppistä rypälepommimaista kulmikkuutta. Biisin lopun himmailuosiosta suoraan noise-hyökkäykseen ampaiseva outro on Mustasuolta freesi musiikillinen lähestymiskulma, jollaista yhtyeeltä toivoisi jopa aavistuksen verran enemmän.

”Temppelissä” Mustasuo tiputtaa kierroksia mahdollistaakseen painostavan komean riffikierron toisteisuuden painumisen tajuntaan. Vaikka kyseisestä kikasta tuleekin vahvasti mieleen vuosien takainen Oranssi Pazuzu, on kyseessä eräs 25-minuuttisen albumin vahvimmista biiseistä. ”Loputon” on albumin avangardea grindcorea, jonka introssa samaan veteen vedettyihin verkkoihin on tarttunut häivähdys Behemothin matelevaa myrkyllisyyttä punkimmin toteutettuna. Äänimattomaisesti säestettynä spoken word -välipalana toteutettu ”Tilkitsen sairaat soluni” kasvattaa kaikessa sairaalloisuudessaan kokonaisuuden tunnelman intensiteettiä. Tämä siis, jos ja kun jäykähköstä Matti Nykäsen ”Maan korvessa” -kappaleen runonlausuntatakeltelu-assosiaatiosta vain pääsee eroon runonlausuntaa kuunnellessa. Biisin teksti on itse tulkintaa vahvempi ja pelastaa paljon.

Albumin turhimpiin biiseihin kuuluu noise blast -rykäisy ”Kulkutauti”, joka lyyrisesti lupaavasti alkavasta ideastaan huolimatta lässähtää turhankin kauas potentiaalistaan, eikä sävellyksenäkään yllä aiempien teosten tasolle. Hieman geneerisenä alkava albumin nimibiisin toinen osa alkaa saada eloa ja sielukkuutta biisin puolivälin tienoilla tapahtuvasta keskitempoiseen, vanhemman Hebosagilin tyyppiseen noise rockaukseen siirtymisestä. Albumin päättävät sen progressiivisimpaan tyylilajien pyörittelyyn keskittyvä, maalailevamman sorttinen ”Taas sataa” ja suoraviivaista crustia loppuvaiheen emo rock -melodiamaalailuun sotkeva ”Ei/en”, jotka ovat albumin aiempiin biiseihin verrattuna pienoinen tason notkahdus.

Myös albumin sinällään laadukkaat ja kielellisesti rikkaat lyriikat toimivat tiettyyn pisteeseen asti. Muutamassa biisissä viimeisen lyyrisen vaikuttavuuden niittaava säkeistöjen punch-line ei vain yksinkertaisesti toimi sellaisenaan. Liian usein väkeviä kielikuvia sisällään pitävien säkeiden loppuvaikutelma jää epämääräisen kryptiseksi ilmaukseksi ja mietityttämään, mitähän tällä nyt mahdettiin ajaa takaa.

Hirtehinen Oulu-mentaliteetti ja sirkkelisoundin perinne on alati läsnä Mustasuon maanis-depressiivisissä, (epä)musiikillisissa otteissa. Trion paahtamisesta voi helposti nähdä mielikuvan Impaled Nazarenesta vetämässä KTMK:ta pienillä mutta säväyttävillä Brüssel Kaupallisen Helttusen ilmauksista tutuilla traumaattisilla takaumilla rikastettuna. Varhaisen Hebosagilin varjo leijuu jossain kaiken yllä. Yhtyeen oululaisuus kuuluu eritoten reikäpäisenä raivokkuutena ja pelottomuutena hyödyntää musiikin kiinnostavuutta lisääviä epäkonventionaalisia soitin- ja sovitusratkaisuja.

Homma pysyy kasassa tyylikkäästi, vaikka välillä happi meinaakin loppua biisien maaliin saattamisessa. Se, tarvitaanko happea ja kuinka paljon, on vähän maku- tai oikeammin kestävyys- ja fysiikka-kysymys. Paketti nimittäin toimii hienosti niille, jotka ymmärtävät asian ja pärjäävät vähemmälläkin hapella ja elämän ravinnolla, ja jos oikein kunnolla ahdistaa.