Artlantica – Across The Seven Seas

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 2.9.2013

Artlantican debyyttialbumi ”Across The Seven Seas” ilmestyi jo jokunen tovi sitten mutta pääsee arvosteluun vasta nyt. Kyseessä on kahden yhdysvaltalaisen puolitutun muusikon, vokalisti John Westin ja rumpali John Macaluson, sekä eurooppalaisten vahvistusten Roger Staffelbach (kitara) ja Mistheria (koskettimet) kokoonpano. Levyllä kitaroita soittaa myös Chris Caffery (Savatage, Trans-Siberian Orchestra), rumpuja Dani Löble (Helloween) sekä bassoa Steve DiGiorgio (Testament, Sadus). Eli voitaneen lähes häpeilemättä puhua supergroupista. Herrojen historiasta kun löytyy muun muassa sellaisia nimiä kuin Symphony X, Yngwie J. Malmsteen, Holy Hell, Mistheria ja monet muut.
Artlantican musiikki luokitellaan simppelisti power metalliksi, mutta onhan tässä paljon muutakin, ja itse asiassa perinteistä laukkaavaa voimametallia kuullaan vain vähän. Levy potkaistaan käyntiin ”2012”-nimisellä kipaleella, joka lähtee käyntiin thrashmetallimaisella nopealla riffillä, mutta ote hidastuu pian enemmän Artlantican omaan tyyliin. Levy on täynnä progressiivisia osia, sooloja, koukkuisia riffejä sekä kirkkaan puhdasta laulua. Kaikki instrumentit soitellaan äärimmäisellä ammattitaidolla, ja levy onkin kovaa soitintaiturointia kannesta kanteen. Kuitenkin jään kaipaamaan enemmän tehoa ja kovempia kappaleita, mikä usein käy, kun keskitytään suorittamiseen eikä niinkään sisältöön. Progressiivisen heavyn ystäviä Artlantica lämmittänee taatusti hyvinkin paljon.

Kappalemateriaalia on luotu useammasta eri suunnasta, vaikka pääpaino onkin tarkassa näpräämisessä. Esimerkiksi ”Fight For The Light” ampuu tiukkaa lähes thrash metallia, kun taas ”Nightmare Life” on pianon varaan rakennettu hempeämpi viipale. Lähes 50-minuuttinen ”Across The Seven Seas” kuulostaa todella täydeltä, eikä kuulijaa päästetä helpolla. On myös kohtuuton tehtävä nostaa kipaleita toistensa yläpuolelle, joten jos tämänsorttinen taiteilu kiinnostaa, suosittelen omakohtaista tutkimusmatkaa levyn antiin. Mitään valittamista levyssä ei varsinaisesti ole, mutta myöskään suurta tunteenpaloa se ei sytytä, joskin tämän koulukunnan faneissa varmasti allekirjoittanutta enemmän.