Ne oikeat Odinin soturit – arviossa Amon Amarthin diskografia
Amon Amarthin uutta ”Jomsviking”-albumin julkaisua odottaessa käy joskus odottavan aika pitkäksi. Levyn julkaisun ollessa jo kohta ovella päätin käydä vaatimattomasti läpi kaikki bändin tähänastiset studioalbumit. Pikatuomioiden yhteyteen on linkitetty suositeltava kappale kultakin levyltä. Luku- ja kuunteluiloa!
Once Sent from the Golden Hall (1998)
Mainos päättyy
”Once Sent from the Golden Hall” on väkevä debyyttitäyspitkä, jonka kappaleet kärsivät kuitenkin pienestä tiivistämisen puutteesta. Kahdeksan biisin kokonaisuus kellottaa yhteensä 45 minuuttia, josta olisi pahimmat rönsyt saksimalla voitu saada napakka reilun puolen tunnin viikinkihyökkäys. Musiikillisesti ja tuotannollisesti alkuaikojen Amon Amarth on brutaalimpaa ja rosoisempaa kuin nykyinen tarkasti hiottu paketti. Debyytin julkaisun aikaan keski-iältään hieman kahdenkymmenen paremmalla puolen olleilla jäsenillä oli selvästi vielä nuorten miesten kiukkua jäljellä tekemisissään. Äkäisimmät riffittelyt tuovat black metal -flirttailuineen välillä mieleen jopa Sentencedin viisi vuotta aiemmin julkaiseman ”North from Here” -klassikon, joskaan vastaavaan teknisyyteen Amon Amarth ei yllä eikä edes pyri. ”Without Fear” -kappale demonstroi hyvin laulaja Johan Heggin silloista heittäytymistä. 8/10
The Avenger (1999)
Jo seuraavana vuonna julkaistu ”The Avenger” ei pidä sisällään ihmeempää tyylillistä tai laadullista muutosta, mitä nyt romuluinen ja thrash-vaikutteinen ”Metalwrath” tuo biisikatraaseen tervetullutta uudenlaista vivahdetta. Tasaisen laadukas suorittaminen jatkui, ja kärkibiisit, kuten fiksusti alkuun sijoitetut ”Bleed for Ancient Gods” ja ”The Last with Pagan Blood”, ovat sävellyksinä jopa aavistuksen debyytin parhaimmistoa terävämpiä. ”The Avenger” on Amon Amarthin ensimmäinen levy, jolla kuullaan vielä nykyäänkin bändissä riffittelevän Johan Söderbergin soittoa. Ensimmäinen näytön paikka tämä levy oli myös rumpali Fredrik Anderssonille, joka jätti yhtyeen vuonna 2015. 8+/10
Mainos päättyy
The Crusher (2001)
”The Crusher” on edeltäjiään hieman epätasaisempi tapaus, ja kappaleet, kuten ”A Fury Divine” ja ”Releasing Surtur’s Fire”, tuntuvat olevan aggressiivista paahtoa vain aggressiivisen paahdon vuoksi. Toisaalta ”The Sound of Eight Hooves” on nerokkaalla tavalla hyökkäävä ja yhtyeen tuohonastisen tuotannon murskaavinta antia. Heti albumin kolme ensimmäistä kappaletta tekevät varsin selväksi, ettei yhtye pidä kristinuskoa kovin suuressa arvossa, mikä bändin hyödyntämään viikinkitematiikkaan sopiikin luonnollisella tavalla. Levyn sanoituksissa ei juurikaan kierrellä tai säästellä, mistä hyvänä esimerkkinä on avausraita ”Bastards of a Lying Breed”. Tuoreimmilla Amon Amarthin albumeilla meininki on selkeästi poliittisesti korrektimpaa. 7½/10
Mainos päättyy
Versus the World (2002)
Mainos päättyy
“Versus the World” esittelee uudistuneen Amon Amarthin. Kappaleiden sovitukset ovat sulavampia, ja laulujen rytmityksiin on panostettu entistä huolellisemmin. Materiaali on melodisempaa sekä keskitempoisempaa, ja vaikka levyn avaava kaksikko ”Death in Fire” ja ”For the Stabwounds in our Backs” on kiivasta tykitystä, jää kokonaisuudesta hieman seestynyt vaikutelma. Studion vaihtaminen on myös vienyt osan soundien viiltävyydestä, ja ”Versus the World” soikin pehmeämmin kuin Peter Tätgrenin Abyss-studiolla nauhoitetut kolme ensimmäistä levyä. Sävellyksellisesti on kuitenkin otettu harppaus eteenpäin eikä levyltä löydy ainuttakaan täytebiisiä. Pienestä kritiikistä huolimatta ”Versus the World” on Amon Amarthin katalogin tasaisin ja tyylikkäin tuotos, joka yhdistelee alkuaikojen rosoisuutta melodisempaan otteeseen. Tunnelmallinen ”Across the Rainbow Bridge” on paras esimerkki yhtyeen uudistuneesta ilmeestä. 9/10
Fate of Norns (2004)
”Fate of Norns” on ensimmäinen särö Amon Amarthin kilpeen uran vakuuttavan alkutaipaleen jälkeen. Levyn nimikappale ja yhtyeen tunnetuin hitti ”Pursuit of Vikings” kuuluvat toki settilistan parhaimmistoon, mutta muuten levy kärsii jokseenkin laiskasta tunnelmasta, joka kattaa kaiken aina soundeista Johan Heggin lauluihin. Sävellykset ovat aavistuksen aiempaa synkeämpiä, ja tunnelma on pikemminkin lohduton kuin voitokas. Ei tässä sinänsä mitään ongelmaa ole, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kappaleet jäävät vaillinaisen tuntuisiksi. Vielä erikseen pitää mainita ankeaksi naputukseksi trigattu basarisoundi, joka tekee parhaansa kuuntelukokemuksen torpedoimiseksi. Toivoton levy ei silti ole, sillä kyllä sen mielellään laittaa aika ajoin soimaan. ”Versus the Worldin” jälkeen yhtyeeltä olisi vain odottanut röyhkeämpää luostarinryöväämistä. 7/10
With Oden on our Side (2006)
”Fate of Norns” saattoi olla pettymys, mutta hyvin pian tuli selväksi, ettei Amon Amarthin taru ollut siihen loppumassa. ”With Oden on our Side” jyrää vastustamattomalla tavalla kaiken kritiikin lakoon ja on vielä näihin päiviin asti pysynyt Amon Amarthin diskografian kruununjalokivenä. Uusi studio ja tuottajan vaihtuminen Berno Paulssonista Jens Bogreniin on saanut aikaan ihmeitä, ja vaisuhko Berno-studiossa kehitelty äänimaailma karmeine rumpusoundeineen on taakse jäänyttä elämää. Johan Hegg tuntuu viimein löytäneen oman äänensä täyden potentiaalin, missä erotteleva miksaus on myöskin suuressa osassa. Tärkein muutos on kuitenkin tapahtunut kappalemateriaalissa, sillä alkuaikojen uhoava voitontahto on tehnyt näyttävän paluun. Entistä iskevämmät ja virtaviivaistetummat kappaleet tuskin vetoavat progressiivisen musiikin ystäviin, mutta nimenomaan tarttuvuus ja yksinkertaisuus ovat albumin valttikortteja. Jos jotakin parannettavaa levyssä olisi, voisi tunnelmaltaan kovin poikkeavan ja junnaavankin päätösraidan ”Prediction of Warfare” tipauttaa kokonaan pois, jolloin levy loppuisi hienosti surumieliseen ”Under the Northern Star”-eepokseen. Kadoksissa olleen aggression paluuta juhlistaa parhaiten intensiivinen kolmosraita ”Asator”. 9½/10
Twilight of the Thunder God (2008)
Onnistuneella reseptillä on hyvä jatkaa työstämistä. ”Twilight of the Thunder God” ei tarjoa oikeastaan mitään uutta edeltäjäänsä verrattuna, mitä nyt melodiat ja tarttuvuus ovat entistä korostetummassa roolissa. Ikoninen nimikkokappale on inspiroinut tributointiin niin heavy metal -rykmenttejä kuin bluegrassin taitajiakin. Eeppisyydessään ylittämätön on nimikappaleen tavoin Ragnarökin tapahtumista kertova ”Tattered Banners and Bloody Flags”. Oikeastaan lähes kaikki levyn kappaleet ovat hehkutuksen arvoisia, mutta on matkaan pari filleriäkin mahtunut, erityisesti turhake nimeltä ”No Fear for the Setting Sun”. Tässä kuitenkin linkitettynä ”Twilight of the Thunder God”, jonka sisältämä energia riittäisi useammankin Mjölnirin salamointikuntoon lataamiseen. 9+/10
Surtur Rising (2011)
”Surtur Rising” on muodollisesti pätevää jatkoa edeltäjilleen, mutta jokin on pielessä. Tuotannolliset arvot ja tyyliseikat eivät ole muuttuneet mihinkään, mutta kaikki tuntuu vain jotenkin innottomammalta ja jopa tylsältä. Levy ei tavoita Abyss-studion aikojen pitelemätöntä raivoa eikä edeltäjänsä loppuun asti hiottua tarttuvuutta, vaan putoaa jonnekin yhdentekevyyden välimaastoon. Muutama valopilkku albumilla kuitenkin on, ja erityisesti melodinen ”For Victory or Death”, loppupuoliskollaan yhden Amon Amarthin tarttuvimmista riffeistä esittelevä ”Doom Over Dead Man” ja huomattavasti ”Asatoria” muistuttava ”Destroyer of the Universe” ansaitsevat maininnan. Harvinaista kyllä, mutta levyn b-puoli on a-puolta vakuuttavampi. 6½/10
Deceiver of the Gods (2013)
Viikinkimytologian Loki-petturiin perustuva ”Deceiver of the Gods” on ensimmäinen Andy Sneapin tuottama Amon Amarth -levytys, mikä tarkoittaa soundillisesti hyvin kuivaa ja kliinistä lähestymistapaa. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, vaikka alkuaikojen brutaaliuteen ei olisikaan enää paluuta. Klassikosta ei voida parhaalla tahdollakaan puhua, mutta levy on kuitenkin parannus ”Surtur Risingin” pettymyksestä. Musiikillisesti vaikutetta on otettu entistä enemmän brittihevin puolelta, mikä tuo mukavaa maustetta soppaan. Ylivoimaisia ässäbiisejä ”Deceiver of the Godsilta” on turha etsiä, vaan yhtye tyytyy lähinnä varmaan suorittamiseen mukavuusalueellaan. Ja kyllähän tuolla mukavuusalueellakin varsin voimakkaasti jyrisee, mistä todisteena ”As Loke Falls”. 7+/10
Kirjoittanut: Tuomas Saari
