Mötiköiden matka Sunset Stripiltä kuuluisaksi Törkytehtaaksi – arviossa Mötley Crüen ”Crücial Crüe – The Studio Albums 1981–1989”

Yhdysvaltalainen rock-yhtye Mötley Crüe tuskin kaipaa esittelyjä, vaan bändi on todennäköisesti enemmän tai vähemmän tuttu joko musiikillisista tai muista ansioistaan. Nyt yhtye on julkaissut viisi ensimmäistä 80-luvulla julkaistua platinaa myynyttä pitkäsoittoaan yhtenä pakettina. Boksi on nimetty ytimekkäästi ”Crücial Crüe – The Studio Albums 1981–1989”.

Boksi on julkaistu sekä vinyyli- että CD-formaattina, ja molempia versioita on saatavilla maailmanlaajuisesti vain 10 000 kappaletta. Vinyylien värit ovat melkoisen hienot: ”Too Fast for Love” (White/Black Splatter), ”Shout at the Devil” (Yellow/Black Splatter), ”Theatre of Pain” (Hot Pink Magenta/Black Splatter), ”Girls, Girls, Girls”(Cyan Blue/Black Splatter) ja ”Dr. Feelgood” (Coke Bottle Green/Oxblood Splatter).

Mötley Crüen debyyttialbumi ”Too Fast for Love” julkaistiin alun perin yhtyeen itse perustaman Leathür Records -levy-yhtiön kautta marraskuussa vuonna 1981. Pian sen jälkeen bändi kuitenkin solmi levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa, joka vaati levyn uudelleen miksaamista yhtyeen vastustuksesta huolimatta. Uudelta, Elektran kautta julkaistulta painokselta jätettiin kokonaan pois ”Stick to Your Guns” siitäkin huolimatta, että kyseessä oli kuitenkin alun perin albumin ensimmäinen single. Myös levyn biisijärjestys on erilainen kuin Leathürin painoksessa, ja ”Too Fast for Loven” alkuosa on leikattu pois. Toiseksi sinkuksi irrotettiin ”Live Wire”.

”Shout at the Devil” julkaistiin puolestaan syyskuussa vuonna 1983. Albumi herätti vielä tuon ajan melko ahdasmielisessä maailmassa hyvinkin negatiivisia tunteita. Tuon ajan metalli- ja rock-yhtyeitä syytettiin yleisesti satanismista sekä nuorison turmelemisesta, ja osansa kritiikistä sai myös Mötley Crüe. Jo pelkästään levyn nimi oli omiaan herättämään paheksuntaa, eivätkä kappaleiden sanoitukset ainakaan muuttaneet lapsistaan huolestuneiden vanhempien tunteita positiivisempaan suuntaan. ”Bastardin” sanoitukset johtivat jopa siihen, että Mötley Crüe joutui yhdysvaltalaisen PMRC:n (Parents Music Resource Center) Filthy Fifteen -listalle. Nykypäivänä tuskin kovin moni jaksaisi edes kulmiaan kohottaa ”Out go the lights / In goes my knife / Pull out his life / Consider that bastard dead” -tyyppisille lyriikoille. Muut kyseiselle listalle aikoinaan joutuneet artistit ja biisit voit käydä lukemassa täältä.

”Theatre of Pain” näki päivänvalon kesäkuussa vuonna 1985. Levy esitteli jonkin verran uudistuneen Mötley Crüen, sillä yhtyeen tyyli oli muuttunut hivenen kevyempään tyylisuuntaan. Albumin teon aikaan yhtyeen jäsenet olivat kukin enemmän tai vähemmän sekaantuneet rock-maailman lieveilmiöihin, mikä toi luonnollisesti oman vaikutuksensa albumin materiaalin tekoon sekä nauhoituksiin. Siitä surullisen kuuluisana esimerkkinä Vince Neilin kännikolarointi joulukuussa vuonna 1984, mikä johti Hanoi Rocksin Razzlen menehtymiseen. Levy ei kuitenkaan ole sieltä kaikkein huonommasta päästä sisältäen erittäin onnistuneen ”Smokin’ in the Boys Room” -coverin lisäksi myös suuren suosion saaneen balladin ”Home Sweet Home”. ”Theatre of Pain” omistettiin Razzlen muistolle.

Bändin neljäs studioalbumi ”Girls, Girls, Girls” saatiin maailmalle toukokuussa vuonna 1987. Levyltä irrotettiin singleiksi nimibiisin lisäksi ”Wild Side” ja ”You’re All I Need”.  Ensin mainittu on edelleenkin yksi Mötley Crüen tunnetuimmista hiteistä ja yhtyeen mukaan sen versio Isä meidän -rukouksesta. Voin hyvin kuvitella, ettei tuo kommentti ole ainakaan lisännyt bändin suosiota rockmusiikin vihaajien keskuudessa. Päihteiden värittämä elämäntyyli kukoisti edelleen yhtyeen keskuudessa, ja niinpä aikaisemmin kappaleiden sanoituksista pääosin vastannut basisti Nikki Sixx joutui turvautumaan bändikavereidensa apuun. Pitkäsoiton viimeiseksi biisiksi lisättiin Elvis Presley -cover ”Jailhouse Rock”, joka oli livepätkä vuoden 1986 ”Theatre of Pain” -kiertueelta.

Kokoelman viimeinen levy ”Dr. Feelgood” julkaistiin heti syyskuun alussa vuonna 1989. Yhtye oli saanut päihteiden käyttönsä ainakin jollain tasolla hallintaan, mikä kieltämättä kuuluu myös lopputuloksessa. Tuloksena oli Mötley Crüen kaikkien aikojen menestynein albumi, johon sekä bändin jäsenet, kriitikot kuin fanitkin olivat tyytyväisiä. Olen samaa mieltä – levy kuulostaa eheimmälle yhtyeen tuotannosta ja sisältää hittiä toisensa perään. Nimibiisin lisäksi ainakin ”Kickstart my Heart” ja ”Same ol’ Situation (S.O.S.)” ovat monelle meistä tuttuja.

”Crücial Crüe – The Studio Albums 1981–1989” niputtaa hyvin yksiin kansiin Mötley Crüen kulta-aikojen tuotannon. Kokoelmaa kuunnellessani tajusin, miten paljon bändillä onkaan hittejä takataskussaan, ja niitä löytyy useampia jokaiselta albumilta. Vastapainoksi löytyy toki vähän heikompiakin biisejä, jotka olisi kannattanut jättää korkeintaan sinkkujen b-puoliksi. Jokainen musiikin harrastaja osaa varmasti nimetä bändiltä ainakin yhden biisin, vaikkei Mötley Crüen musiikki kuuluisikaan lempigenreihin. Vaikka huomio on yhtyeen kohdalla kiinnittynyt usein enemmän ulkomusiikillisiin seikkoihin, voidaan mielestäni hyvin sanoa, että yhtye on kuitenkin yksi rockin kulmakivistä.

Jos bändi ja sen tuotanto kiinnostaa ja levyt puuttuvat vielä omasta hyllystä, on nyt hyvä mahdollisuus hankkia ne. En tiedä, voidaanko puhua ihan tulevasta keräilyharvinaisuudesta, mutta varmasti vinyylien keräilijät innostuvat komean näköisestä paketista. Ja ovathan jo pelkästään albumien ikoniset kansikuvat osa 80-luvun rockhistoriaa.