Arviossa Nightwishin platinassa kylpenyt ja remasteroitu läpimurtoalbumi ”Once”

Kirjoittanut Elias Tomperi - 20.8.2021

”Once I had a dream, and this is it.” Näin alkaa levyn avausraita ”Dark Chest of Wonders”. Tuskinpa tiesi Tuomas Holopainen mihin tuo lause ja sitä seuraava albuminjärkäle vielä johtaisi…

”Once” oli Nightwishin ensimmäinen Visionääri-Holopaisen suuruudenhullu taidonnäyte. Ei sillä, etteivätkö sitä edeltäneet albumit olisivat olleet jokainen tasokkaita, mutta ”Once” oli erilainen. Isompi, tuotetumpi, kypsempi ja monipuolisempi. ”Once” esittelee Nightwishin ensi kertaa sen koko potentiaalissaan. Merkittävin lisäys on orkestraaliosuudet, jotka ovat toki saaneet yhä suurempia mittasuhteita ”Oncen” jälkeisillä julkaisuilla.

Aina välillä minulta kysytään, mikä on itselleni se kaikkein vaikutusvaltaisin levy tai biisi oman musiikkimaun kannalta. Ennen kuin pureudun tähän teokseen syvemmin, on mainittava, että tämä levy on itselleni ehkä se kaikkein pyhin.

Olin vuonna 2006 esikoulussa ja meillä oli levyraati. Lordi oli voittanut euroviisut ja 3 oppilasta halusivat soittaa ”Hard Rock Hallelujan”. Erään kaverini isoveli oli hankkinut viime vuoden puolella julkaistun ”Oncen” ja pikkuveljensä soitti levyraadissa ”Dark Chest of Wondersin”. Smurffien versio kappaleesta ”Pelimies” voitti levyraadin, mutta Nightwish ja ”Dark Chest of Wondersin” riffittely tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. ”Once” oli myös yksi ensimmäisiä CD-levyjä, jonka kinusin vanhemmiltani tunnistettuani sen Porin Anttilassa(rip).

”Dark Chest of Wondersista” tulikin jo jauhettua tarpeeksi, joten siirrytäänpä seuraavaan ralliin. ”I wish I Had an Angel” on tarttuva ja rullaava, jopa hieman diskohtava kuvaus yön houkutuksista ja niiden petollisuudesta. Sävellyksensä puolesta näen tässä huomattavan paljon yhtäläisyyksiä myöhäisempään ”Storytime”- hittiin.

”Nemo” tarkoittaa nimetöntä, ja biisi kertookin itsensä kadottamisesta. En ole ennen näin ajatuksella lukenut biisin lyriikoita ja harmittaa vähän Holopaisen puolesta, että näin hienot ja samaistuttavat sanat hukkuvat biisin ”radiohitti”-statuksen alle. ”Nemo” onkin ehkäpä kaikkien aikojen tunnetuin Nightwish -biisi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse lienee samasta ilmiöstä, kuin miksi esimerkiksi ”Paranoid” on Black Sabbathin tunnetuin biisi.

Eeppinen ”Planet Hell” antaa tilaa Marco Hietalan laululle. Vaikea kuvitella kenenkään muun huutavan ”Welcome to my Planet Hell!” samanlaisella intensiteetillä ja uskottavuudella, kuin Hietala sen tekee. Biisi on muutenkin melkoista tykittelyä ja ilotulitusta, jossa jokainen osa bändistä pelaa yhteen.

”Creek Mary’s Blood” On yksi niitä helmiä jotka lapsena skippailin, koska niissä ei tapahtunut tarpeeksi. Juuri tässä on ”Oncen” hienous. Levy, jota olen kuunnellut ehkä kaikkein pisimpään, antaa yhä uusia puolia itsestään ja kuulostaa aina tuoreelta. Nyt tänään esimerkiksi kiinnitin ensi kertaa tarkemmin huomiota levyn sanoituksiin ja olen jälleen kerran ällistynyt siitä, kuinka hyvä tämä levy on. ”Creek Mary’s Blood” kertoo alkuperäiskansoista ja kolonialismista. Muistan kun aloin hieman vanhempana arvostamaan tätä biisiä ihan uudella tavalla. Se on erilainen ja uniikki biisi, jonka voisi hyvin kuvitella istuvan myös uudelle ”Human :II: Nature”- levylle.

”The Siren” on myös yksi niitä biisejä, jotka ovat auenneet minulle vasta ajan myötä. Tämä taitaa olla levyn yksiä vähemmän tunnettuja biisejä (voiko tosin syyttää, jos koko levy on käytännössä hittejä). ”The Sirenin” tunnelma on aavemainen ja pidättäytynyt. Hyvä niin, sillä kohta taas mennään. Ja kovaa mennäänkin.

Koko levyn suosikki biisiparini on ”Dead Gardens” ja ”Romanticide”. Edellinen on kahden rauhallisemman biisin jälkeen kuin lämmittelyä Nightwishin yhdelle kaikkien aikojen raskaimmalle biisille. ”Romanticide” on jäänyt vähän ”Slaying the Dreamerin” varjoon raskaana Nightwish– biisinä, mutta nyt keskitytään omaan suosikkiini tältä levyltä. ”Romanticide” on katkera ja peräänantamaton tilitys kuolevasta rakkaudesta. Biisi rakentuu vähitellen kohti loppuhuipennustaan, jossa Marco Hietala päästetään taas irti. Tavallaan ymmärrän, miksi tämä on jäänyt monelle tuntemattomammaksi. Sovitus tuntuu toisinaan poukkoilevan, mutta se juuri sopiikin biisin tunnelmaan. Ja onhan sen loppuvyörytys aivan oman luokkansa niskatreeni.

Seuraavaksi tapahtuu seuraavaa. Nightwishin levyillä on pitkään ollut tapana tarjota aina yksi järkälemäinen, moniosainen sovitushirviö-biisi. ”The Poet and the Pendulum”, ”Song of Myself”, ”The Greatest Show On Earth”, koko ”Human :II: Naturen” jälkimmäinen puolisko sekä prosessin aloittanut, ”Oncen” vuorenhuippu, ”Ghost Love Score”.

”Ghost Love Score” on sen jälkeläisiin verrattuna sovitukseltaan jopa melko yksinkertainen, mutta sitäkin eeppisempi. Se on musiikillinen taidonnäyte ja itsenäinen draamankaari. Kuin kokonainen albumi tiivistettynä kymmeneen minuuttiin. Nykyään biisi on tunnettu erityisesti Floor Jansenin versioinnista ja internetissä käydäänkin tiukkaa vääntöä siitä, onko Tarja Turusen vai Floor Jansenin versio laulusta parempi. Yhdentekevää.

Tarja Turusesta puheen ollen seuraava biisi on kauniilla suomen kielellä laulettu ”Kuolema Tekee Taiteilijan”. Sävellykseltään se on vähäinen, joskin vaikuttava, mutta sen pääosaa näytteleekin Turusen laulu. ”Kuolema Tekee Taiteilijan” sopii erinomaisesti rauhoittamaan tunnelmaa eeppisen ”Ghost Love Scoren” jälkeen. ”Higher Than Hope” on oppikirjaesimerkki päätöskappaleesta. Kykenisitkö kuvittelemaan sitä mihinkään muuhun väliin ”Oncea”? En minäkään. Se jättää haikeat jäähyväiset ja saa minut haluamaan takaisin ”Oncen” vuoristoradan kyytiin.

Remasteroidun uudelleenjulkaisun mukana tulee kakkoslevy, jossa on kaikista biiseistä instrumentaaliversiot. Lisäksi vain fyysisinä kopioina on saatavilla earbook-versio, jossa on vielä kaksi levyllistä lisämateriaalia. Toisella on käytännössä End of an Era”-keikkatallenteelta tuttu kiertuesettilista livevetoina ja toisella demoja, radioversioita, harvinaisuuksia, singlejä jne. Lisämateriaali on aina tervetullutta uudelleenjulkaisujen yhteydessä. On mukavaa, että kaikissa versioissa on ainakin nuo instrumentaalit mukana. Ne ovat oikeasti kuuntelun arvoisia, sillä niissä Holopaisen sävellykset saavat arvoisensa huomion. Sopivatpa instrumentaalit myös vaikkapa opiskelun taustamusiikiksi.

”Once” on minulle kympin levy. Se on musiikillisesti poikkeuksellisen eheä kokonaisuus aina tarkkaan harkitusta biisijärjestyksestä siihen tosiasiaan, että ”Oncella” ei ole yhtäkään edes etäisesti täytebiisiltä tuoksahtavaa räpellystä. Jokaisella tahdilla on paikkansa ja merkityksensä. Tätä on vaikea selittää, mutta uskon, että muut ”Once”-fanit ymmärtävät mistä puhun. Eheästä kokonaisuudesta riittää sitä paitsi edelleen uusia kulmia ja nyansseja, joita ei voi kuin hämmästellä. Levy kuulostaa joka pyörityksellä raikkaalta ja mielenkiintoiselta.

Tämän lisäksi ”Oncella” on aivan erityinen asema oman musiikkimakuni kannalta. Jos olisin kuullut sen nyt ensi kertaa, saattaisin antaa sille arvosanaksi 9, mutta aika ja lukuisat kuuntelukerrat ovat kypsyttäneet sen täyteen kymppiin. Voisi tavallaan sanoa, että olen kasvanut tämän levyn kanssa. Kerta toisensa jälkeen olen palannut sen pariin aina eri elämänvaiheissa ja silti se on pitänyt asemansa.

10/10

Kappalelista:

  1. Dark Chest of Wonders
  2. I Wish I Had an Angel
  3. Nemo
  4. Planet Hell
  5. Creek Mary’s Blood
  6. The Siren
  7. Dead Gardens
  8. Romanticide
  9. Ghost Love Score
  10. Kuolema Tekee Taiteilijan
  11. Higher Than Hope

10