Arviossa Skeinin kakkosalbumi Deadweight – täytettä ja tummuutta

Kirjoittanut Esko Nieminen - 19.9.2017

”Alternative metal” on kokenut käsitteenä viime vuosina melkoisen inflaation. Melkein mikä tahansa astettakin raskaampi musiikki voidaan luokitella vaihtoehtometalliksi melkein millä tahansa perusteella. Tampereelta ponnistava Skein voidaan luokitella myös kyseiseen genreen, ja perusteeksi voitaneen ”Deadweight” -albumin perusteella heittää bändin kyky luoda monipuolinen ja tumma levy, josta riittää pureskeltavaa moneksi kuuntelukerraksi.

Myönnän, että ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen jätin promo-CD:n maatumaan soittimeen erittäin määrittelemättömäksi ajaksi. Kyseessä olevan kuuntelukerran perusteella olin jo valmis leimaamaan koko levyn geneeriseksi sonnaksi, jota pusketaan mediatehtaista ulos suuremmalla syötöllä kuin uusia Vain Elämää -kausia. Useiden korkeakoulustressin ja oluen täyteisten päivien jälkeen päätin kuitenkin antaa rieskalle uuden mahdollisuuden. Päätös oli kannattava, ja muutaman kiepautuksen jälkeen albumia voikin lukea kuin avointa kirjaa.

Levyn avaava ”Seduction” on sanoiltaan melko yksinkertainen, raskaamman tason balladi, joka onnistuu jo vakuuttamaan musisoinnillaan. Laulaja Sami Silvennoinen esittelee lauluskaalastaan puhtaampaa puolta ennen toisen, ”Lies Divine” -rallin huutoa. Kyseinen kappale onkin koko levyn parhaita biisejä, ja se sisältää Skeinin musiikin elementit melkoisen kokonaisvaltaisesti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kokonaisuutena tarkastellessa esiin nousevat juurikin kappaleet, jotka keskittyvät raskaampaan tunnelmaan, kuten ”Lies Mundane”, ”Deadweight” ja ”The Unknown”. Balladit ja kevyempään suuntaan kallistuvat biisit tuntuvat olevan mukana lähinnä täytemateriaalina, kuten ”The Fear Is Love”, joka kaiken lisäksi loppuu kuin seinään murskaavan ja levyn ylivoimaisesti parhaan siivun, ”Deadweightin” alkaessa heti perään ilman taukoja.

Skein pystyy paljoon, ja hyvä tuotanto kuuluu albumin läpi. Loppujen lopuksi päällimmäinen tunne jokaisen kuuntelukerran jälkeen on kuitenkin hämmennys: mitä tämä levy haluaa olla? Parhaimmillaan (eli raskaimmillaan) bändi on jättäessään turhan hempeilyn kokonaan väliin, jolloin päästään lähelle upeita, jopa hieman postmetallimaisia skaaloja. ”Deadweight” ei ole täydellinen albumi, mutta ei myöskään missään tapauksessa huono esitys.