Astetta jatsahtavampaa perseen pauketta jenkkilän suuntaan — Arvostelussa Blastanuksen ”Land Of The Weak, Home Of The Slave”

Muistan edelleen elävästi, kuinka joskus vuoden 2023 loppupuolella selailin uusia, soundiltaan bassovoittoisempia death metal -albumeita päivittääkseni hieman puhki kuunneltua kuntosalisoittolistaani. Vastaan tuli Blastanuksen edellinen levy ”Beyond”. Nimen perusteella odotukset olivat pääosin huvittuneet, sillä bändin nimen perusteella saattoi olettaa kyseessä olevan jotain Spermswampin tai Rectal Smegman tyylistä aivotonta pornogrindiä — mutta vielä mitä. ”Beyond” osoittautuikin todella tymäkäksi grindcoren ja modernin death metalin ristisiitokseksi, joka palkitsi kuulijaa sitä paremmin, mitä enemmän levyyn jaksoi paneutua.

Kolmen vuoden jälkeen salolainen studioprojekti on saanut valmiiksi neljännen levynsä. Siinä, missä lyriikat oli ”Beyondilla” veistetty aika pitkälti kritiikistä kapitalistista kulutusyhteiskuntaa vastaan, on ”Land Of The Weak, Home Of The Slave” jo suora konseptialbumi siitä, miten paskassa jamassa Atlantin takana oleva läntinen suurvalta oikein on. Ensimmäisenä ajatuksena konsepti tuntuu samanaikaisesti omituisen helpolta ja jopa vieraalta suomalaiselle pikkubändille. Lyriikoita lukiessa tulee kuitenkin selväksi, että vaikka aihe onkin aika ajankohtainen ja helppo, ei Blastanus ole valinnut sitä sen takia kohteekseen.

Musiikillisesti Blastanus jatkaa uudella albumillaan samalla linjalla kuin sitä edeltäneellä kokopitkällä, mutta soppaa on hämmennetty aavistuksen verran progehtavammalla otteella ja isolla tujauksella saksofonia. Saksofoni onkin ”Land Of The Weak, Home Of The Slaven” suurin musiikillinen uudistus ja toimii todella mainiosti lievästi kaaoottisen tunnelman luonnissa. Vierailevana saksofonistina Jussi Hurskainen onkin ottanut instrumentista ilon ihan kunnolla irti. Siitä löytyy himmailua White Wardin tyyliin, melkein kazoomaista vingutusta Clown Coren ja Byonoisegeneratorin malliin, ja mikä tärkeintä, ihan Blastanukselle omia juttuja.

Levy toimii albumikokonaisuutena varsin mainiosti. Vaikka lokerossa lukeekin grindcore, vaihdetaan genreä levyn edetessä kuin formulassa vaihteita. Meno muuttuu lennosta slämmäävämpään breakdown-tyyliseen töminään, tiukkaan grindcore-paahtoon ja hyvinkin jatsahtavaan proge-fiilistelyyn. Taukoja jaetaan juuri sopivin väliajoin, ja dynaamisissa 1-2 minuuttia kellottavissa kappaleissa on tarpeeksi eroja, ettei meno vahingossakaan mene paahtamisen ja sekoilun osalta tasapaksuksi. Levyn päättävä 10-minuuttinen ”Dont Vote” -eepos herätti myös ensimmäisillä kuunteluilla pientä hämmennystä: meinaako tässä nyt jopa herkistyä persepamaus-nimisen bändin soidessa taustalla?

Musiikista ei löydy kompromisseja eikä varsinkaan bändin nimestä. Voisin kuvitella, ettei esimerkiksi saksofonilla maustetulla metallilla suosiota saavuttanut Rivers of Nihil olisi välttämättä ihan uransa nykyisessä pisteessä vastaavalla nimellä. Blastanus on tehnyt kaiken kaikkiaan uniikin levyn täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja sitä voi varauksetta suositella raskaamman tykityksen ja saksofonin ystäville.