Audrey Horne – Pure Heavy

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 24.9.2014

Tyylikkäästi nimetyn Audrey Hornen uutuutta kuunnellessaan unohtaa helposti kaiken alkaneen norjalaisten äärimetallimuusikoiden sivuprojektina. Vaikka vuonna 2002 perustetun yhtyeen miehistö on muuttunut, sisältää kokoonpano yhä rankempia elementtejä. Musiikillinen linja on kuitenkin muuttunut radikaalisti alkuaikojen tummasta vaihtoehtometallista klassiseen hard rockiin. Ja kaikki tuntuu loksahtavan nyt paikoilleen. Tämän päivän Audrey Horne on joutunut epäilemättä jonkinlaiseen aikavääristymään, jonka pyörteissä yhtye on ajautunut vahingossa 2000-luvulle. Napalm Recordsin kautta julkaistavan ”Pure Heavyn” olisi nimittäin kuulunut ilmestyä 1980-luvulla.

Audrey Horne antaa jäsenilleen oivan mahdollisuuden hoitaa pahaa fiksaatiotaan raskaaseen ja melodiseen klassiseen rockiin. Aikaan saatu jälki on niin käsittämättömän aidon tuntuista, että bändin jätkien on täytynyt oivaltaa jotain oleellista valitsemansa lajin sisällöstä. Tai eivät he ole mitään valinneet. Levyn valmistumissessioissa kaiken on täytynyt tulla ulos, ikään kuin jokin luonnonlaki olisi toteutunut väistämättömästi. Tämänkaltaiseen lopputulokseen ei päästä vain leikkaamalla ja liimaamalla 1970-luvulta ponnistavan kasarikauden parhaita elementtejä päällekkäin.

Audrey Hornen ulosantia on joissain yhteyksissä verrattu sellaisiin nimiin kuin Van Halen, KISS, Deep Purple, Iron Maiden, Faith No More ja Alice In Chains. Kaksi viimeistä nimeä voidaan tosiaan unohtaa, kun revitään ”Pure Heavyä” palasiksi. Toisekseen noin yksioikoinen vertailu ei riitä. Esimerkiksi levyn keulille asetetun ”Wolf In My Heartin” aloitus tuo esille yhden Eddie Van Halenin suurimmista innoittajista, joka on The Who/Pete Townshend. ”Holy Roller” on lähellä meikitöntä KISSiä ajalta ennen ”Crazy Nightsia”. ”Out Of The City” seikkailee teemojaan myöten Thin Lizzyn maailmoissa. Tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta jätetään nimien pudottelu tähän ja todetaan, että tarina jatkuu yhtä herkullisissa merkeissä kaikille niille, jotka ikävöivät menneiden aikakausien musiikkia. Todetaan vielä ”Waiting For The Nightin” olevan silkkaa kasarirockin hegemoniaa.

Nyt joku valveutunut nostaa tietenkin kulmiaan ja ihmettelee, eikö tällainen ole juuri pahinta mahdollista copy-pastea, kliseetä ja omaperäisyyden puutetta. Vastaus on simppeli: Kyllä ja ei. Kaikki on kierrätettyä, mutta homma on hoidettu täydellisyyttä hipoen. Ja vaikka levy olisikin tehty kokoamalla parhaat palat kaikista maailmoista, ainakaan saumat eivät irtoile toisistaan eivätkä fuskaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Pure Heavy” sisältää herkkuja kaikilla mausteilla. Levy pursuaa tarttuvia kertosäkeitä, äärimmäisen kukkoilevaa ja vähäeleisyyttä välttelevää kitaraa, eikä levyllä ole ollenkaan täytemateriaalia. Kaikki kappaleet ovat melodisen hard rockin juhlaa. Keskitempoisuuden sijaan ollaan enimmäkseen nousuhumalan puolella huolien ollessa jossain kaukaisuudessa. Toki kokonaisuutta voisi syyttää silkasta aivottomuudesta, sisällön köyhyydestä tai pinnallisuudesta (nämä kaikki määreet sopivat suureen osaan 1980-lukua), mutta kokonaisuuden voi nähdä myös vastaiskuna ajattelevan ihmisen heavy metallia tai progressiivisuutta vastaan. Aivot narikkaan, koska kunnon rock n’ roll lähtee perseen pohjasta. Kaiken ei tosiaan tarvitse aina olla niin haudanvakavaa.

Tässä on nyt ilmeisesti syyllistytty pahimman laatuiseen hehkuttamiseen. Mutta minkä teet, kun kaikesta löytää vain positiivista sanottavaa. Audrey Horne on oikea yhtye, ja ”Pure Heavy” on hauskuutta olematta Spinal Tap. Lopputuloksen viriiliystaso kertoo menneiden aikojen klassisten vibojen ja nykyisyyden menestyksekkäästä kohtaamisesta. Tutkimusretkillä on löydetty 1980-luvun suden sydän, joka on operoitu onnistuneesti paikoilleen. Jätkät, jos teillä on vielä muut päivätyöt, ottakaa lopputilit ja astukaa lopulliseen vapauteen. Siellä on hyviä asioita. Ei voi mitään. Vuoden toinen napakymppi heitetään Bergenissä.