Australialainen pyrojen täyteinen maihinnousu – Parkway Drive Helsingin jäähallissa

Australian suurin ja kaunein metalliyhtye Parkway Drive on esimerkki ennen kaikkea sinnikkyydestä, ja suurista uhrauksista ja uskonloikista, joita se on harrastanut 22-vuotisen uransa alkumetreiltä asti. Kun perustaa metallibändin maahan, jossa ei parikymmentävuotta sitten ollut minkäänlaista ekosysteemiä rokkia raskaamman musiikin esittämiseen, saati sen ammattimaiseen tallentamiseen, saattaa päätyä äänittämään esikoialbumin kymmenentuhannen kilometrin päässä edustamansa genren huipputuottajan valvovan silmän alla.

”IRE” nosti Parkway Driven genrensä kovimpien nimien joukkoon

Saman tien kotimaassaan ja aika pian myös Amerikan markkinoilla myyntilistojen kärkikahinoihin yltänyt, ensimmäisillä levyillään hardcore-taustaansa vaalinut yhtye räjäytti pankin maailmanlaajuisesti viidennellä, mutkat suoristaneella ja aiempaa melodisemmalla albumillaan ”IRE” (2015), jonka johtosinkun ”Vice Grip” julkaisun jälkeen Parkway Drive on periaatteessa kulkenut voitosta voittoon ja isoilta esiintymislavoilta entistä isommille esiintymislavoille.

Henkilökohtainen lakipisteeni on nimenomaan ”IRE”, joka oli ilmestyessään raikas, raivokas ja ennen kaikkea häpeilemättömän koukuttava metalcore-järkäle, jonka ainut kauneusvirhe on, että esittäjänsä jäi tämän jälkeen kiertämään tätä kerran keksittyä kehää, ja kaksi seuraavaa levyä eivät paria valonpilkahdusta lukuun ottamatta juuri sydämessä tuntuneet.

Sama väljähtyneisyyden maku vaivasi viimevuotista Tuska-keikkaa, kun vielä 2018 vierailullaan samoissa kinkereissä arvaamattomalla aggressiivisuudellaan ja energisyydellään vakuuttanut yhtye tuntui jättäneen sen nälkäisimmän näyttämisenhalun taakseen, ja syystä tai toisesta ainakaan allekirjoittaneen tapauksessa yhteyttä esiintyjään ei tuntunut muodostuvan. Ulkokeikat ovat kuitenkin aina oma lukunsa, ja kieltämättä nyt Nordiksen jäähallin uumeniin saapuva yhtyeen koko uraa juhlistava, kaikkien aikojen Parkway Drive -show’na mainostettu esiintyminen nostatti perhosia myös tämän nihkeilevän toimittajan vatsanpohjaan.

Lämmittelijät jäivät varjoon – The Amity Affliction ja Thy Art Is Murder eivät vakuuttaneet

Nenäliinan kokoisella kaistaleella esiintyneiden The Amity Afflictionin ja Thy Art Is Murderin keikoista ei paljon käteen jäänyt, ollakin niin, että juuri tämän kaltainen, kaikista krumeluureista karsittu tilaisuus on äärimmäinen happotesti esiintyjän luontaiselle magneettisuudelle. Koska kummaltakaan ei löydy massasta erottuvaa karismaattista keulakuvaa, ja musiikki on genren suuriin verrattuna b-laarin tavaraa, jäi molempien orkestereiden jälkimaku hailakaksi.

Pääesiintyjä itsekin esiintyi ensimmäiset kappaleet pelkällä lavan catwalkilla, kunhan oli ensin yleisön läpi kävelystään liput liehuen selvinnyt. Jo alkumetreiltä eräänkin saksalaisjätin spektaakkeleita seuraileva show eteni teatterimaisesti, ja rajatun lavan ensinäytöksen jälkeen silmille saatiin koko estradi, jonka somistuksellinen teema jäi hieman kysymysmerkiksi, mutta ajoi asiansa yhtyeelle nyt jo tavaramerkiksi muodostuneen tulimeren raameina.

Tulta, savua ja saksinostimia – Winston McCall vei shown huipulle

Näyttävimmät loimut ja leimahdukset heilahtivat silmille keikan alussa ja lopussa, ja sitä näyttävintä liekkittelyä saatiin odottaa toiseksi viimeisen kappaleen ”Crushed” aikana, jolloin koko muunkin esityksen ajan teatraalisuuden työkalupakista jokaisen kikan käyttänyt huutaja Winston McCall kohosi saksinostimen avulla korkeuksiin. Tätä ennen mies muun muassa väisteli ketjuissa riehuvia performanssitanssijoita ja kouristeli sadettimen alla, eli ihan perus keskiviikkokeikkaa ei tällä kertaa katseltu. Hyvän aikaa lavalla viihtyi myös kolmen hengen jousisoitinryhmä, jonka vilpittömän innostunutta riehumista oli ilo katsoa.

Yllä mainitut dramaturgiset elementit ja kiertue kiertueelta massiivisemmaksi muodostuva pyrotekniikka herättää ainakin täällä suunnalla kysymyksen, mitä seuraavaksi? Keikka oli hieno, ehdottomasti, mutta toisaalta mietin, onko Parkway Driven piirtänyt itsensä tukalaan nurkkaan, jossa jatkossakin tulee nostaa panoksia, ja mihin asti sillä rahkeita riittää?

Musiikillisesti omaan makuun kyseessä oli aika peruskeikka, hyvillä biiseillä mutta ilman sen suurempia kappaleisiin liittyviä tunnereaktioita. Settilista koostui valtaosin normaaleista PWD-keikan kulmakivistä, ”IRE”:n kappaleiden erottuessa edukseen selkeinä energiapiikkeinä, ja sinänsä hauska potpuri debyyttilevyn rankimmista kohdista oli ideana hauska, mutta jätti myös monta hyvää kappaletta kokonaisuudessaan kuulematta.

Settilista:

1. Carrion
2. Prey
3. Glitch
4. Sacred
5. Vice Grip
6. Horizons
7. Cemetery Bloom
8. The Void
9. Wishing Wells
10. Gimme a D / Anasasis (Xenophontis) / Mutiny / It’s Hard to Speak Without a Tongue / Smoke ’Em If Ya Got ’Em / Romance Is Dead
11. Idols and Anchors
12. Chronos
13. Darker Still
14. Bottom Feeder
    
    Encore:
15. Crushed
16. Wild Eyes

Raportti: Henri Eerola
Kuvat: Kenneth Alex